Seikkailua Ruotsissa ja viimeinen yö kotona.

Huone on kuin se surullisen kuuluisa hävityksen kauhistus. Kaikki vaatteet ja laturit ja muutkin tarpeelliset ja vähän vähemmän tarpeelliset tavarat lojuvat lattialla ja sängyllä sen mukaan, ovtko ne mahdollisesti lähdössä mukaan vai eivät. Osa tavaroista on jo nyt ylipursuavassa matkalaukussa ja jotkin Ruotsista kotiutuneet vaatteet odottavat yhä pesukonevuoroan kodinhoitohuoneen lattialla. Tätä kuvaa vain yksi sana; KAAOS. Ja tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: viimeiset hetket kotona alkavat olla käsillä, eikä PAKKAAMISTA voi enää vierittää huomiselle.

Ruotsin reissu oli raskas ja vähäuninen. Uni ei meinannut millään tulla ensin laivalla, sitten bussissa, sen jälkeen pellolla puolijoukkueteltassa ja lopulta kotimatka kuluikin torkkuessa. Oma suunnistus meni suurin piirtein kohdalleen, mikä oli mukavaa: olihan kyseessä viimeinen suunnistukseni seuraavaan kymmeneen kuukauteen (ainakin ehkä...).  Suunnistuskilpailu oli siis nuorten Tiomila, missä poikien lähtö tapahtuu klo 03.00 yöllä ja tyttöjen klo 05.30 aamulla. Siinä osasyy yöunien vähyyteen. Kuitenkin oli äärimmäisen hauska reissu, ja tutustuin matkalla useampiinkin uusiin ihmisiin. Erityisen mukavana täytyy mainita se, että tutustuin erääseen tyttöön, joka kotiutui alkukesästä vaihto-oppilasvuodeltaan. Hän osasikin antaa joitakin hyviä 'vinkkejä'. ⎯ Kiitos niistä!

Hiihdä oikealla. Joku voisi ottaa tämän loukkauksena etenemisnopeuttaan kohtaan..

Varsinainen seikkailu oli kuitenkin se paluumatka kisapaikalta kohti Tukholmaa ja laivaa, sillä bussimme hajosi matkalle. Täysi paniikki iski etenkin itseeni, kun tiedostin ajan ennen lähtöäni USAhan käyvän äärimmäisen vähiin, mikäli myöhästymme laivasta. Suunnistaja kuitenkin auttoi suunnistajaa, ja pääsimme ajoissa satamaan muiden suunnistajien busseissa. Kiitos heille avusta.

Kotiin tultuani tein kaikenlaista pientä. Esimerkiksi kävin valokuvaamassa kotikaupunkiani ja auttamassa veljeäni keräämään kasviotaan (hän kerää kasvit, minä autan tunnistamisessa). Nyt sitten olenkin tässä, lattialla istumassa tavarameren keskellä onnellisen epätietoisena siitä, mitä kaikkea matkaani mukaan ottaisin. Toisaalta kuitekaan ei ole mitään syytä panikoitua; sitä mitä Amerikasta ei saa, sitä ei tarvitse. Luulisin. Paitsi ruisleipää.

Sj-alle 2, viimeinen yö kotona edessä. Huomenna matkalle kohti Helsinkiä ja suurta maailmaa.

Laivaan, laivaan.

Ruotsinlaivalle. Ja Ruotsiin suunnistamaan. Joko nyt? Juurihan siihen oli aikaa kuukausi. Ja suunnistusreissun jälkeenhän onkin enää yksi yö kotona, ja sitten alkaa matka kohti suurta maailmaa. Lähtien Helsingistä, jossa vietän yhden yön ennen lentokentälle menoa.

No, nyt olen nähnyt suunnileen kaikkia niitä kavereita, joita olin sopinutkin näkeväni, viimeisen kerran seuraavaan vuoteen. Vaikken kyllä jotenkin ole sitä vieläkään tajunnut. Vuosi on niin pitkä aika, ettei sitä hahmota. Ehkä tajuan asiat vasta ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa, jossa kukaan ei puhu kanssani samaa kieltä. Ystäväni lupasivat pitää yhteyttä minuun, mikä on toisaalta mukavaa, sillä silloin he eivät unohda minua. Niinkuin en minäkään heitä.

Viimeiset "suomipäivät" tosiaan vietän Ruotsissa suunnistamassa sinne kanssani lähtevien kavereiden kanssa. Kotiin tultuani minun on varmaan pakko aloittaa armoton pakkaaminen, sillä sitten ei voi enää ajatella että: "Kyllä minä sitten huomenna pakkaan" kun ei ole sitä huomista kotona, jolloin voisi pakata. Ja mitäs sielä koulutuksessa sanottiinkaan pakkaamisesta? ⎯ Pakkaa HYVISSÄ AJOIN ennen matkaa. Onneksi se on suhteelinen käsite.

*edit: Totesin että viikonlopun reissulle Ruotsiin on helpompi pakata kuin matkalle vuodeksi Amerikkaan. Mistähän mahtaa jouhtua...

  Joka tapauksessa olen nyt tehnyt suurimman osan tarvittavista shoppailuista ennen lähtöä (vain tuliaiskarkit puuttuu... ) ja jopa saanut toppavaatteet ja muutaman paidan laitettua lattialle siihen pinoon, joka lähtee mukaani Michiganiin. Aikaa bussin lähtöön on alle tunti, joten taidanpa lopettaa tähän tällä erää.

Sj-4

Lämpöö ja valoo.

Sitähän on tässä viimeaikoina piisannut ihan siihen asti, että lämpöhalvauskuolema on lähellä ja kyllä ei voi treenata kuin iltaisin kun ei enää ole niin tappavan kuuma..

maalaisromanttinen iltalenkkikuva (y)

Mutta niin, viikko on taas vierähtänyt nopeasti ja aikaa lentokoneen lähtöön Helsinki-Vantaalta on enää alle kaksi viikkoa. Se tuntuu hurjalta. Viime päivinä olen jutellut useaan otteeseen isäntäperheeni kanssa ja he todella tuntuvat olevan yhtä innoissaan kuin minäkin. On kiva todeta, että on odotettu vieras. Sen lisäksi olen ostanut isäntäperheelleni tuliaisia ja saanut varmistuksen lennoistani Yfulta. Nyt on siis varmaa, että olen yötä Dullesissa, mutta niin on varma sekin, että Dullesissa on yötä muitakin. Näiden lisäksi olen myös suunnistanut ja koonnut kuvia Suomesta, jotta voin sitten perillä näyttää niitä ja kertoa, millaista kotimaassani oikeastaan onkaan.

Viime viikolla olin tiistaina yhden parhaista kavereistani läksiäisissä. Hän lähti sunnuntaina kohti Mexicoa, ja on saamani tiedon mukaan pääsyt myös perille. Hänen toimiaan voipi seurata täältä [klik]. Lettukesteillä oli ihan hauskaa, ja näin siellä varmaan sellaisiakin ihmisiä, joita en olisi muuten nähnyt ennen lähtöäni. Ja muistin olla se ärsyttävä sitkeä vieras, joka ei lähde kulumallakaan.. Vietin hänen luonaan aikaa varmaan ainakin seitsemän tuntia, mutta se ei kuulemma haitannut. Enkä edes syönyt kakkia lettuja.

Niin, itsehän en ole luvannut minkäänlaisia läksiäisiä järjestää, joten ihmiset tulevat yllättäen katsomaan minua kotiini. Olen yllättävän tärkeä yllättävän monelle ihmiselle Yllättävän moni haluaa vielä nähdä minut ennen lähtöäni. Toisaalta on ollut kiva nähdä sellaisiakin ihmisiä, joita ei ehkä muuten näkisikään. Tänään (eilen) kylässä oli äitin kurssikaveri, ja (yli)huomenna tulevat kummitätini vaarini. Samana päivänä (torstaina) myös menemme muutaman kaverini kanssa viettämään 'läksiäisiä'. Siitäkin tulee varmasti hauskaa, enpä ole pitkään aikaan kunnolla viettänyt aikaa juuri sillä porukalla.

Tässä tilanne tällä hetkellä, Sj-13!!

Home again.

Kotiuduttuani eilen Fin5-rastiviikolta Kuusamosta (Rukalta) ja nukuttuani kymmenen tunnin yöunet päätin jälleen tulla kirjoittamaan pienen päivityksen tänne blogiini. Vaihtovuoden osalta nyt ei oikestaan ole mitään suurta tai mahtavaa kerrotavaa, paitsi että host dadini lhetti minulle sähköpostilla viimeisenkin lentoni aikataulun, joka kuitenkin oli vain alustava versio ja saattaa siis vielä muuttua. Sen mukaan kuitenkin joudun tai pääsen - miten sen nyt sitten ottaa - yöpymään Washington Dullesin lentokentällä, sillä lentoni Detroitiin lähtee vasta seuraavana aamuna. En ole koskaan ollut yksin hotellissa, mikä tuntuu nyt melko pelottavalta, mutta ehkäpä joku muukin vaihto-oppilas yöpyy samassa hotellissa kanssani.

Sitten muita asoita. Rastiviikolla oli hauskaa ja suunnistus meni erinomaisesti, yli omienja muidenkin odotusten. Oli kiva tavallaan jo päättää kansallisten kisojen suunnistuskausi onnistumisiin. En muuten varmaankaan ole muistanut täällä blogissa vielä mainita, että loysin aivan hostperheeni läheltä suunnistusseuran nimeltään Suothern Michigan orienteering club. Toivon että voisin joskus osallistua heidän harjoituksiinsa, jottei suunistustaito pääse täysin ruostumaan. Mutta joka tapauksessa sijoituin rastiviikolla 9:nneksi 18-sarjassa, jossa siis kilpailevat myös minua vuotta vanhemmat suunnistajatytöt. Kisat olivat melko fyysisiä, mutta myös taidollisesti vaativia. Vapaa-ajalla olikin sitten kisojen välissä aikaa tehdä kaikenlaista, kuten valloittaa Rukan huippu ja laskea alas kesäkelkalla ja vaeltaa Pieni Karhunkierros (12km) sekä vierailla Kuusamon suurpetokeskuksella.

Mutta hei, Sj-21!! KOlme viikkoa lähtöön..

Mihin aika oikein katoaa?

Sitä taas eilen järkytyin kun tajusin että jäljellä olevat 41 päivää tarkoittavat vain kuukautta ja 10 päivää. Tämä tuli esille kun olimme isin kanssa menossa Helsinkiin viisumihaastatteluun (minä olin menossa haastatteluun, isi kuskasi) ja satuimme Helsinki-Vantaan lentokentän kohdalle noin kello 6.42, jolloin jokin Finnairin lento oli juuri nousemassa ja kulki melko matalalta valtatie 3:n yli. Isi siinä mietteissän totesi minulle:

"Reilu kuukausi niin sinä olet tuolla koneessa."

Se tuli äkkiä. Hui. Kohtahan voin jo ruveta odottamaan lentoinformaatiota.

Viisumihaastatteluaikani oli jo ennen yhdeksää aamulla ja se tiesi todella aikaista herätystä. Kello taisi näyttää 4.13 kun avasin silmäni äitin herättäessä. Yllättävän hyvin kuitenkin jaksoin koko päivän, enkä oikeastaan nukkunut autossakaan. Viisumihaastattelu sinänsä ei ollut mitenkään pelottava kokemus kunhan ensin oli päässyt turvatarkastuksesta läpi. Minulta ei taidettu kysyä kun kolme kysymystä:

1) Are you going to study in the USA?
2) Where are you going to stay?
3) Why did you apply for the program?

Vastattuani näihin kysymyksiin he lupasivat lähettää minulle viseeraun passini noin viikon päästä. Sitä  siis tässä seuraavaksi odottelen. Seuraava askel kohti vaihtovuotta lienee kitenkin englanninkielisen virkatodistuksen tilaaminen maistraatista. Se osoittautuikin hyvin vaikeaksi tehtäväksi mutta eiköhän siitäkin selvitä..

Kotona taas.

Tulin sitten kotiin rippileiriltä ⎯ järkyttävän huonon internetyhteyden valtakunnasta eli naapurikunnan puolelta. Leiri oli kyllä kaikin puolin hauska, mutta nyt olen aivan tuhottoman väsynyt, sillä yöunet jäivät monta kertaa liian lyhyiksi, kun päässä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Tosin minä ehkä välillä murehdin vähän liikaakin..

Joka tapauksessa tällä kertaa minulla oli ihan asiaakin. Juttelin tuossa muutama päivä takaperin hostperheeni isän kanssa ja hän kertoi, että heille oli tullut tietoon alustavaksi lähtöpäiväksi 5. elokuuta eli juuri se päivä, jolloin olin toivonutkin lähteväni. Se voi toki muuttua, eikä saisi innostua liikaa, mutta EN MALTA OLLA INNOSTUMATTA. Siihen on aikaa enää 48 vuorokautta eli alle 50 päivää. Alle viisikymmentä päivää Suomea jäljellä? mihin aika oikein kuluu? Muistan kun sitä oli melkein 200 päivää jäljellä. Ja nyt puolitoista kuukautta? Mitä ihmettä? On vielä niin paljon, mitä tahtoisin tehdä ennen lähtöäni. Ja toisaalta en tahtoisi odottaa sekuntiakaan. Kohtahan pitää herranjestas jo ruveta pakkaamaan.

Ensimmäisenä asiana täytynee selvitä viisumihaastattelusta Helsingissä ensi maanantaina. Jännittää. Wish me luck.

Väsynyt, onnellinen, elossa.

Juurikin noita fiiliksiä nyt juuri päällimmäisenä mielessäni, kun makaan auringossa pihanurmella keskittyen viimeinkin rauhoittumaan hektisen pariviikkoisen jälkeen. Sitä se teettää kun on joka ikinen päivä jotakin ohjelmaa. Kuluneena kesäloman ensimmäisenä viikkona olen lähinnä suunnistanut, tai ainakin kaikki mitä olen tehnyt on ollut jollakin lailla kytköksissä suunnistamiseen. Tavallaan on ihan kivakin päästä 'pakoon' suunnistuksen tuomia paineita vuodeksi jonnekkin, missä suunnistaminen on sana paperilla tuomatta kenellekkään minkäänlaista mielikuvaa siitä, millainen laji onkaan kyseessä.

Olin siis viime viikon Leimaus-leirirllä Rovaniemellä, tarkemmin Ounasvaaralla, tosin harjoitukset sijoittuivat muuallekin kuin tuolle mainitulle mäelle. En ole ennen ollut Lapissa suunnistamassa, sillä sinne on meiltä kotoa kyllä matkaa ihan juhlavasti. Maasto oli sanalla sanoen erilaista. Meillä täällä etelässä etenemisen esteenä ovat lähinnä tiheät kuusikot ja hakkuuperkee, jotka maanomistaja on jättänyt lojumaan pitkin pituuttaan metsän. Lapissa suurin hidaste olivat rakkakivikot ja muinaisrannat, sekä loputtomat märät suot. Keli oli kuitenkin kohdallaan, sillä yhtenäkään päivänä ei elohopea jäänyt alle 23 asteen.

Vaihdonkin osalta olen saanut asioita järjestykseen äitini suosiollisella avustuksella. Nyt minulla on haastatteluaika lähetystöön viisumin hakua varten Helsingissä jos kaksi viikkoa ennen muita, kun en yhteiselle ajalle päässyt. Olen jopa onnistunut pitämään kaikki tärkeät paperit kasassa, mikä on minun organisaatiokyvylläni saavutus, puhumattakaan siitä että ne ovat tallessa ja jopa löydettävissä.

Kirjoittelen uudestaan jos (ja kun) jotain jännää tapahtuu. Viimeistään sitten kun menen käymään sellä viisumihaastattelussa. Ylihuomenna lähden rippileirille isoseksi, joten ainakaan viikkoon minusta ei varmaankaan kuulu.

Haikeutta ja iloa

Eilen se sitten oli. Mun viimeinen nuortenilta täällä Suomessa. Ensi viikolla menen suunnistuksen Sm-kisoihin, joten en pääse viettämään viimeistä nuorteiltaa. Joskus on tehtävä valintoja..

Tajusin viikko sitten perjantaina, että hei, jo tämä saattoi olla viimeinen nuortenitani. Viimeinen kerta kun istun seurakuntakeskuksen sohvalla ja nauran kavereitteni kanssa. Viimeinen kerta kun soittelen seurakuntakeskuksen flyygeliä tai kuuntelen kitaransoittoa täällä Suomessa. Viimeinen kerta puoleentoista vuoteen.

Se tuntui tavallaan aika surulliselta. Tai ehkä 'surullinen' on väärä sana. Mieluummin haikealta. Toisaalta on ikävää jättää kaikki kaverit tänne Suomeen ja vain lähteä vuodeksi 'jonnekin'. Mutta toisaalta en odota mitään niin paljon kuin lähtöä. Veikkaan että juuri tämä vaihe on odottamisessa ehdottomasti pahin: kaikenlaista 'viimeistä' tapahtuu. Ja nyt ollaan jo niin lähellä lähtöä (79 päivää) että asiat myös ajattelee viiimeisinä ennen sitä. Ensi viikonlopun sm-kisat ovat viimeiset ennen lähtöä ihan niinkuin kolmen viikon päähän sijoittuva kevätjuhlakin.

Toisaalta haluaisin jo lähteä. Tuo vajaa kolme kuukautta tuntuu joksenkin kiduttavan pitkältä ajalta. Mutta toisaalta olen odottanut käytännössä koko ikäni sitä päivää, kun pääsen lentokentälle matkalaukussa se osa elämääni, minkä voin ja haluan mukaani ottaa. Ja kolme kuukautta on siihen verrattuna hyvin lyhyt aika. Ja eikös se ole niin että hyvää kannattaa odottaa? Ehkäpä minun täytyy vielä täysillä nauttia jäljellä olevista päivistä kotimaassani tuttujen ihmisten kanssa.

Perheestä.

Sain siis jo aika kauan aikaa sitten tietää host-perheestäni. Se oli ihan tavallinen äidinkielentunti, jolla oli lisäkseni ehkä sellainen noin 16 oppilasta. Oli ehkäpä jokin maalikuun loppupuolen päivä, ulkona muistaakseni paistoi aurinko. Siinä sitten tylsistyttyäni, kuten niin usein aiemminkin, avasin puhelimeni ja kävin läpi facebookin ja instagramin ja sitten avasin sähköpostin ihan vain poistaakseni kaikki turhat facebook-sähköpostit. Ja siellä se oli: viesti yfulta. Aiheena luki isäntäperhetiedot/Maiju. Kirjaimellisesti vapisten avasin viestin ja luin sen.

Host-perheeseeni kuuluivat viestin mukaan isä, äiti ja vuotta nuorempi veli. Paikka oli pieni (kotikaupunkiani roimasti suurempi kuitenkin) kaupunki melko lähellä Detroitia, Michiganissa.  Myöhemmin sain myös tietää host-vanhemmiltani, että minulla on veljeni, Brianin, lisäksi viisi muuta vanhempaa sisarusta jotka eivät enää asu kotona ja että host-äitini vanhemmat ovat lapsina muuttaneet Amerikkaan Suomesta ja että he asuvat suomalaisessa yhteisössä ja jopa puhuvat hieman suomea.

Siitä äidinkielentunnista tulikin sitten hieman erilainen kuin muista. Heti luettuani viestin halusin jakaa sen vieressä istuvalle ystävälleni, joka pahaksi onneksi oli juuri vastaamassa opettajan kysymykseen. Kun keskeytin hänet, opettaja kysyi minulta, mikä on hätänä ja jaoin informaation saman tien koko luokalleni. Lopputunti ja oikeastaan koko loppupäivä menikin sitten Googletellessa kaikkea mahdollista tietoa uudesta 'kotikaupungistani'.

Siitä lhtien olenkin sitten pitänyt yhteyttä perheeseeni. He vaikuttavat äärettömän mukavilta, enkä oikeastaa jaksaisi odottaa heidän tapaamistaan, vaikka onhan täällä Suomessakin vielä paljon kaikenlaista ennen lähtöä. Esimerkiksi Yfun koulutusviikonloppu Virroilla tänä viikonloppuna.

Ruotsista.

TUlin kotiin eilen, voisiko sanoa väsyneenä, mutta onnellisena. Unta ei jälkimmäisenä yönä tullut kuin vajaa neljä tuntia, mutta menoa se ei vielä haitannut. Varsin lyhyeksi jääneet viimeöiset yöunet sensijaan hieman unettivat tänään historian tunnilla. Taistellen pysyin kuitenkin jotenkuten tajuissani tunnin loppuun asti.

Lähdimme siis Ruotsiin opintomatkalle sunnuntaina. Kerrankin 30 oppilaan vuosikurssista on jotakin hyötyä; voimme tehdä koko vuosikurssin opintomatkoja. Kurssi oli RUB2, ja tätä matkaa oli syksystä asti suunniteltu. Eikä se ollut lainkaan pöllömpi. Päivä Tukholmassa oli eritysesti hauska, koska itse en ole ontaakaan kertaa naapurimaamme pääkaupungissa käynyt ainakaan sen ikäisenä että muistaisin. Kaupungin vanha osa oli hyvin kaunis, mutta uusi osa oli mielestäni liian täynnä ja meluisa. Opintomatkan puitteissa kävimme kahdessa museossa; Livrustkammarenissa ja Medeltismuseetissa. Näistä löysin mielenkiintoisempana jälkimmäisen, vaikka kaikki muut pitivtkin enemmän Livrustkammarenista. Itse sain ruotsinkielisestä opastuksesta enemmän irti Keskiaikamuseossa, enkä muutenkaan erityisesti nauttinut kuninkaiden vaatteiden tiirailusta.

Mutta koulua on jäljellä enää 16 päivää. Kuusitoista. Se on tosi vähän. Sitten tulee kesä, joka menee kuin siivillä. Ja sitten koittaa lähtö. Juttelin taas tänään hostfamilyni isän kanssa. He vaikuttavat hyvin mukavilta ihmisiltä. Voisin kertoa heistä enemmän lähitulevaisuudessa.

Minusta.

Olen siis lukiolainen. Kohta (18 koulupäivän jälkeen) suorittanut ensimmäisen vuosikurssin. Ja lähdössä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin äitini jalanjäljissä. Aivan - äidilleni olen kiitollisuudenvelassa tästä ajatuksesta. Olen pienestä pitäen tiennyt, että vaihtoon on päästävä ja nyt tuo unelmani on suorastaan vaarallisen lähellä toteutua.

Mistä minä pidän? Rakastan urheilua, etenkin suunnistusta. Mikään ei ole hienompaa kuin rämpiä vyötärönkorkuisessa suopursussa märällä suolla kaatosateessa vain hirvikärpäset seuranani. Ai hulluko? ehkä. Mutta positiivisella tavalla. Toinen rakkaus elämässäni on musiikki. En todellakaan elä päivääkään kuuntelematta musiikkia. Aina napit korvissa tai stereot pauhulla. Tai sitten laulan tai soitan itse. Harrastan pianonsoittoa ja laulua musiikkiopistossa. Ja vaikka aina nurisenkin aiheesta, oikeastaan soitto- ja laulutunnit ovat jotakin, mitä tulen todella ikävöimään vaihtoni aikana.

Mitä muuta sitten tulen ikävöimään? Kavereitani. Perhettäni. Suunnistusta. Ruisleipää. Pandan lakritsia ja Fazerin suklaata sekä salmiakkia. Vain muutamia mainitakseni. Mutta toisaalta arvelen että vaikka joudun luopumaan paljosta, löydän paljon sellaista, mistä en täällä Suomesta osannut unelmoidakaan. Tämä ei toki tarkoita sitä, etten tulisi ikävöimään Suomea. Koska kyllä minä tulen. Mikään ei voi korvata kotia.

Odotan.

Olen Maiju. 16-vuotias nuori nainen lähdössä vuodeksi Yhdysvaltoihin. Jaa että jännittääkö? Totta kai. Mutta samalla olen aivan sanoinkuvaamattoman innoissani. Uskon että vuodesta tulee kaikin puolin ikimuistoinen ja toivottavasti saan vuoden aikana uusia ystäviä, joihin voin pitää yhteyttä koko elämäni ajan.
Tiedän jo, minne menen. Kohteena on Michiganin osavaltio ja tulen asumaan melko lähellä Detroitia. Lähtöpäivä varmistunee 17.5., kun meillä Yfun kautta vaihtoon lähtevillä on lähtövalmennus. Siihen on aikaa vain alle kolme viikkoa ja sitäkin odotan innolla.