Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)

Kohta kylmästä lämpimään.

Terve taas. Ei oo oikein tapahtunut mitään kovin jännittävää, niin ei oo oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Kuitenkin päätin kirjoittaa nyt, koska ensi viikolla  en sitten pystykään kirjoittamaan. Ensi viikolla on nimittäin mid-winter break (jota on kyllä odotettu), ja minä menen hostperheeni kanssa FLORIDAAN. Amen. Tällä hetkellä South Lyonissa on noin 25 astetta pakkasta ja tuulee, joten Floridan lämpöä odotellessa. Itse olen myös ollut koko viikon melko lailla kipeänä, joten senkin puolesta lämpö on tervetullutta. Eipä silti, ilmeisesti täälläkin kevät alkaa jo pikku hiljaa tulla, sillä jalksapallokausi alkaa kolmen viikon päästä ja sitä ileisesti pelataan kuitenkin ulkokentällä.

Mutta jos palataan takaisin kronologiaan. Viikko sitten perjntaina oli South Lyon Variety Show. Ja koulumme kuoronopettaja ja pianonsoitonopettaja halusi ehdottomasti minun soittavan. No minä sitten soitin. Jos ei muuten niin ihan vain siksi, että voin jatkossakin mennä koulun jälkeen soittamaan pianoa.

 Viime viikonloppuna myös uhmasimme Yfun sääntöjä vaihto-oppilasporukalla ja vietimme aikaa keskenämme elokuvaillan merkeissä. Meitä oli kolme; minä, Amelie Saksasta ja Miki Japanista. Jokainen toi jotakin ruokaa, jota omassa kotimaassa syödään. Minä leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakan, Amelie teki Bretzeleitä ja juustoa ja Miki sellaisia riisipalloja. Kaikki oli tosi hyvää ja suuntai-iltapäivä meni elokuvia katsellessa.

Viime viikko menikin sitten koulussa.Mitään kummallista ei tapahtunut paitsi että hajotin oikean käden etusormeni lentopallossa (yllätys) ja perjantaina koulun kuoro teki etukäteen tilattuja serenadeja oppilaille lounaan aikana. Itse en onneksi joutunut serenadin uhriksi, koska olisin ehkä kuollut nolostukseen, jos niin olisi käynyt. Julie kyllä uhkasi lähettää minulle serenadin ihan vain jotta saisin 'full experience' mutta onneksi (kaiken uhkailun ja kiristyksen jälkeen) niin ei käynyt.

Eilen oli lauantai ja tekemistä oli kerrankin paljon. Päivällä käytiin hostperheeni kanssa katsomassa hostserkkuni (onko tämä nyt sitten käypä ilmaus, en tiedä) college-koripallopeliä. Hänen joukkueensa voitti. Illalla olin kavereideni kanssa pelaamassa Laser Tagia, joka on siis pimeässä labyrintissa toisten ampumista valoaseissa. Kaikkilla on yllänsä liivi, joka ilmoittaa, jos sinuun osui ja sitten pitää odottaa 15 tai 10 sekuntia, että voi jatkaa pelaamista. Se oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka minun selittämänäni kuulostaakin varmaan tosi sekavalta.

 Mutta sellaista tänne Michiganiin tällä hetkellä. Suomessa oli ilemsiesti penkkarit ja Wanhojentanssit, kaikki kuvat jotka olen nähnyt näyttää siltä, että hauskaa on ollut. Itsekin ehkä sitten vuoden päästä siellä tanssilattialla pyörähtelen. Vaikka en tanssia osaakaan..

Kaikkea hyvää sinne Suomeen, 4 kuukauden päästä nähdään!

Mitä en odottanut täällä kokevani

Kun joskus yli vuosi sitten hain vaihto-oppilasohjelmaan, en odottanut ihan tällaista. En sano tätä siksi, ettei täällä olisi hauskaa tai että katuisin päätöstäni, vaan siksi että täällä tapahtuu vaan niin paljon niin randomeita asioita. Mutta kuten Yfu meidän käskee ajatella; it's not good or bad, it's different

Tänään taas vaihteeksi päädyin lisäämään asioita listalle, joka listaa asioita, joita en odottanut kokevani. En nimittäin odottanut istuvani tammikuisena iltana hostperheeni kanssa talomme kellarissa katsomassa ensin Pientä merenneitoa ja sitten kristillistä opetuselokuvaa, jonka kaikki henkilöt olivat vihanneksia ja joka kertoi tarinaa Joonasta valaan vatsassa. Enkä odottanut nostavani painoja 2 ja puolivuotiaan hostsiskoni tyttären Quinnin kanssa tai juoksevani  lumisessa metsässä lenkkiä Brianin kanssa ihan vaan koska elän vain kerran. On se elämä kummallista.

Eilen pelattiin koripalloa paikallisvastustaja Eastia vastaan ja hävittiin rumasti. Kuitenkin tänään oli harjoituksissa hyvä fiilis. Saatiin kuulla, että se joukkue, jota vastaan pelattiin tiistaina (Novi, hävittiin) oli keskiviikon harjoituksissa juossut kunnes laatta lensi, ja sitten sai lähteä kotiin. Mitään sellaista ei meillä ollut luvassa, mutta se ehkä kertoo jotakin siitä, miten intihimolla täällä suhtaudutaan High School -urheiluun. Koska täällä urheilu on iso asia, sillä parhaat pääsevät Collegeiden joukkueisiin ja saattavat saada sitä kautta rahoitusta lukukausimaksuihin. Ne olis ottanut minutkin University of Michiganin maastojuoksujoukkueeseen kauden jälkeen, mutta se voi olla että koti-Suomen kutsu on kovin voimakas kesällä. Ja tykkään kuitenkin ehkä enemmän Michigan Statesta kuin UofMstä. Siis Go Green.

Kesästä puheen ollen olen koittanut pääni puhki miettiä, minne haen kesätöihin, jos haen. Kai sitä täytyy muutamia hakemuksia ainakin lähettää, kun kova hinku olisi päästä töihin. Taitaa vain olla niin, ettei töihin oteta ilman haastattelua, ja sitä on täältä käsin vaikea toteuttaa. Minä tosin jatkuvasti (noh, ainakin viikoittain) kyttään, että olisiko kesätyöntekijöitä Ikaalisiin haussa. Vielä ei ole ollut.

Loppukevennys. Story of my life.

Ei muuta tällä erää, kaikkea hyvää.

Iloja ja suruja.

Aluksi täytynee pyytää anteeksi, että on mennyt melkein kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään. Kaksi viikkoa olin vain liian laiska ja kiireinen, mutta viime lauantaina olin jo avaamassa tietokonetta, kun sain kuulla suru-uutisen. Hostäitini isä oli kuollut. Lähdettiin sitten äkkilähdöllä Pohjois-Michiganiin  hostäitini äidin luokse, eikä siinä juuri sitten blogiin kirjoiteltu. Perille saavuttiin sunnuntaina, ja hautajaiset oli eilen. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mukaanlukien sen hostveljeni jota en ollut vielä tavannut, Keithin. Ja koska kaikki sisarukset oli samassa paikassa yhtä aikaa niin hostisäni sanoikin munulle että 'it's your first full Harmon experience.' Keith on siis armeijassa Kaliforniassa, ja tuli nyt sitten jouluksi kotiin. Alunperin hänen piti tulla vasta torstaina, mutta hautajaisten takia saa ilmeisesti lähteä aikaisemmin.

Nyt olen siis kuitenkin jo kotona, tosin oltiin kotona sen verran myöhään, ettei mennä Brianin kanssa tänään kouluun. Huomenna sitten, eikä koulupäiviä nyt muutenkaan ole jäljellä kuin kaksi, koska perjantai on viimeinen koulupäivä ennen lomaa (uskoisin, että näin on myös Suomessa). Meidän piti leipoa joululeivonnaisia sunnuntaina kaikki yhdessä, muttei tietenkään leivottu, kun oltiin reissun päällä. Se siirtyi nyt sitten tälle viikonlopulle. Perjantaina tulevan kylään hostisäni vanhemmat, ja ensi maanantaina on meillä kotona Holiday Party, johon tulevat kaikki hostäitini sukulaiset, joita on paljon. Brianilla on 50 serkkua ja hostäitini vanhemmilla on 103 lastenlasta. ehkeivät ne nyt ihan kaikki tule, mutta suuri osa kuitenkin.

Täällä on siis joulu täydessä vauhdissa, joulukuusi on koristeltu jo parisen viikkoa sitten ja jouluvalot on ollut pihamaalla ainakin kolme viikkoa. Eihän tässä tosiaan ole jouluunkaan enää kuin viikko, ei kyllä yhtään tunnu joululta kun ei ole lunta (pohjoisessa kyllä oli, mutta South Lyonissa ei ole) ja olen missannut itsenäisyyspäivän, kauneimmat joululaulut ja seurakunnan joululaulukierroksen. Mutta kai se siitä sitten, kunhan saadaan brianin kanssa aikaiseksi tehdä piparkakkutalo. Se kun kuuluu viraallisesti jouluun.

Joulukuusen metsästystä

Eikä käsi tärissyt, tässä ei kyllä oo läheskään kaikki jouluvalot

JOulukuusi.

Koripallokausikin on täydessä vauhdissa, treenataan neljästi viikossa ja sitten on kaksi peliä. Olen parissa pelissä päässyt kentällekin, vaikka olenkin aika huono. Annan kuitenkin kaikkeni ja kehityn koko ajan. Joukkue on tosi mukava suurimmalta osin, mutta ei kuitenkaan kovin korkeatasoinen, sillä ollaan voitettu vaan yksi peli (pelattu viisi). Mutta kausi on vasta alussa ja tästä noustaan. Toivottavasti.

Nyt lupaan, että kirjoitan joulun aikana useamman kerran, kun ei tarvitse mennä kouluun. En enää hylkää teitä näin pitkäksi ajaksi. Haleja Suomeen.

Halloweenia ja muita juttuja.

Kyllä, eilen vietin elämäni ensimmäisen oikean Halloweenin kaikella kunnoituksella niitä koulun yhteiskoulun Halloween-naamiaisia ja -aktiviteettejä kohtaan. Tosiasia vaan on että Halloween ei kuulu Suomeen tai suomalaiseen perinteeseen. Ja sen muuttaminen vie kauan, sillä siinä missä siellä ehkä noin puolet yhteiskoulun oppilaista pukeutuu halloweenina kouluun, täällä ikuisetkin pukeutuvat enemmän tai vähemmän koko päiväksi ja koristelevat talonsa ja kotipihansa trick-or-treat-kierrosta varten, jotta pienet (ja vähän isommatkin) lapset pääsevät tunnelmaan kiertäessään ympäri ( sublivision= ) lähiötä(?). Koulussakin ainakin 2/3 oppilaista oli Halloween tunnelmissa, tosin ensimmäisellä tunnilla olin aika pitkälti ainoa. Tilanne kuitenkin parani päivän mittaan. Mulla tunneilla oli jo muitakin asuja nähtävissä.

Ja kyllä, minäkin sain uuden rastin ruutuun to-do-listalle kun kävin naapurini ja ystäväni Natalien kanssa trick-or-treat kierroksella. Oli kyllä kivaa, mutta TODELLA kylmä. Yleensä täällä ei lunta näy ennen Thanksgivingiä (onko ton käännös kiitospäivä?) mutta eilen sitten säänherra muisti Halloweenin juhlintaa LUMISATEELLA ja järkyttävällä tuulella. Lunta ei kyllä maahan jäänyt, mutta tänäänkin tuulee ihan kunnolla. Ilalla käytiin vielä Brianin kanssa katsomassa yhtä taloa, jonka pihalla koristevalot (=jouluvalot Halloweenteemalla) on synkronoitu vilkkumaan tietyn radiomusiikin tahtiin. Sekin oli hieno, mutta en kyllä haluaisi asua naapurissa, sen verran kirkkaita valoja olivat. Ai niin - tietenkin koverrettiin kurpitsoja, tällä kertaa ihan täysikokoisia ja se otti sitten jonkin verran aikaa, mutta nyt on Liisa ihmemaassa-irvikissan näköinen kurpitsalyhty pihamaalla. Oon siitä aika ylpeä. Me myös paahdettiin kurpitsojen siemenet uunissa ja ne on kyllä yllättävän hyviä, vaikka niiden kaivaminen kurpitsojen sisältä onkin aika ällöä.

Kuvassa oleva henkilö on Brian, just so you know. Eilen oltiin Brianin kanssa juoksemassa, ensimmäinen lenkki ilman että kukaan kertoo, mitä pitää tehdä, kuinka nopeasti ja kuinka pitkälle. Juostiin melkein tunti yhdessä state parkissa, eli osavaltion ylläpitämässä urheilupuistossa kaikenlaisilla pikkupoluilla ja nautin kyllä joka hetkestä. Brian oli tosi kiinnostunut suunnistuksesta ja yritin siinä sitten selittää kartan värejä ja kaikkea muuta. Sitten keskityttiin valittamaan englannin opettajasta, joka on meidän molempien least favorite teacher. Oon tosi iloinen että tullaan Brianin kanssa hyvin toimeen, koska kyllä olisi elämä yksinäistä muuten.

Tuntuu tosi hassulta että oon ollut täällä jo melkein kolme kuukautta. Mutta toisaalta niinkuin Briankin sanoi, tuntuis hassulta, jos en olisi täällä, koska oon niin tottunut South Lyoniin jo. Ja kouluunkin, löydänhän mä jo luokasta toiseen ilman karttaa. Mutta kyllä silti joka päivä oppii jotain uutta, esimerkiksi uusia sanoja. Oon kyllä tottunut englannin kieleen tosi hyvin, enkä oikeastaan enää kaipaa suomen kieltä niin paljoa. Ja kyllä kun taas joku päivä toivottavasti Skypetän Suomeen niin voi olla että täytyy hieman sanoja haeskella. Koska en enää edes ajattele suomeksi, vaan nopeutan prosessia miettimällä asiat englanniksi, jos vaan suinkin kykenen.

Lähetin muuten Suomeen isänpäivälahjan iskälle. Unohdin laittaa kortin siihen pakettiin, mutta tiedätte sitten kun se tulee, että se on isänpäivälahja.. :)

Eipä mulla muuta, toivottavasti teillä menee hyvin nyt, kun Suomen ensimmäinen ebolakaan ei ollut ebola. Ja Tapparallakin menee hyvin Liigassa. Nämä kaksi asiaa tiedän Suomesta..

Huomenna.

Huomenna se alkaa. Koulu. Huomenna. Mun ensimmäinen päiväni amerikkalaisessa High Schoolissa. Jossa on oppilaita 22 kertaa niin monta kuin mun koulussani siellä kotona. Jossa on oppilaita enemmän kuin neljäsosa koko mun kotikaupungin väkiluvusta. Se on siis sanalla sanoen valtava. Ja ehkä mua vähän jännittää. Tai pelottaa. Mutta onneksi olen innoissanikin.

Koulu alkaa täällä joka päivä kello 7.20, kuten olen saattanut jo mainitakin. Kyllä nauratti, kun Iltalehti tai -sanomat uutisoi viikolla siitä, kuinka kahdeksaan kouluun meneminen on pahaksi terveydelle. Että tervetuloa vaan kaikki maailman taudit. Odotan teitä innolla. Mutta joka tapauksessa tästä lähin kello soittaa viimeistään kuudelta joka aamu. Koulu päättyy huomenna klo 10.08 ja normaaleina päivinä 2.13. Täällä eletään minutilleen.

Kouluun otetaan eväät. Ja paras vaihtoehtohan on se legendaarinen peanutbutter & jelly sandwich. Itse en kyllä tykkää maapähkinävoista, ja kun mainitsin asiasta hienotunteisesti hostisälleni hän totesi että "You can have it with only jelly on it." Selvä homma. Ostivat minulle kaupasta tummaa leipääkin. Olin ihan otettu kun vanhemmat tulivat kotiin ja sanoivat että "To remind you of Finland."

Tänään katsotiin myös valokuvia Suomesta. Heidänkin mielestään Voiton Zen-asento oli hauska. Ja he pitivät kotitaloani tosi kauniina. Heidän mielestään Lappi oli kaunis. Ja kaikki kuvat olivat hienoja. Host-perheeni on itse asiassa tulossa Suomeen kesällä 2016 ainakin kahdeksi viikoksi ja he suunnattoman kiinnostuneena kyselevät minulta, mitä Suomessa pitäisi nähdä. Lisäksi host-veljeni tulee Suomeen ensi kesänä luultavasti niin, että lennämme samalla lennolla. Hän aikoo viettää aikaa aikaisempien vaihto-oppilaiden ja kenties minunkin kanssani.

Olen myös alkanut kutoa joululahjoja. Olen jo neljän päivän aikana tehnyt yhdet villasukat ja yhdet tumput. Tosin perheeni täällä on niin suuri että lienee hyväkin olla ajoissa. Nyt pitänee kuitenkin mennä nukkumaan, että jaksan aamulla herätä.

Terveisiä kotiin!

Neiti takkutukka, lumpeenkukka, kompuroiva raitasukka.

Palasin leiriltä väsyneenä mutta onnellisena ja tuhat kokemusta rikkaampana. Tutustuin uusiin ihmisiin ja löysin paikan cross country -joukkueessa. Olen niin onnellinen. Koska kyllä kaipasin välillä takaisin South Lyoniin ja omaan, pehmeään sänkyyn jurtan kivikovan kerrossänkypatjan sijaan. Ja kaipasin kunnollista ruokaa. Ja nythän sitä sitten saan taas. Taivas.

Iceland-jurtta

Time trialinkin jälkeen ehti vielä tapahtua kaikenlaista. Päällimmäisinä mieleen jäivät ehdottomasti jääkylmät yöt ja aamut (kun joku oli keksinyt, että lämmityslaite pitää liian kovaa meteliä), high ropes course ja all nighter. HIgh ropes course oli siis nimensä mukaan köysirata korkealla puissa paaluissa ja se oli kyllä aika pelottavaa, vaikka turvavaljaat luonnollsesti estivät putoamisen. Ja koska jokaisessa oheisohjelmassa ohjaajien piti tietää jokaisen nimi, niin voitte uskoa että minä tavasin nimeni melkoisen moneen kertaan, kun eivät amerikaanit muuten ymmärtäneet. All nighter kesti taas nimensä mukaan koko yön ja tarkoitti koko yön valvomista yhdessä jurtista. Tämä oli toki vapaaehtoinen aktiviteetti, mutta olen kyllä sitä mieltä, ettei olisi paitsi kannattanut jäädä. Naurettiin ja itkettiin väsymystämme ja pelattiin erilaisia lautapelejä ja pelejä muutenkin. Yksi niistä oli Bananagrams, joka oli Scrabblen tai Alphabetin kaltainen sanapeli ja minä voitin yhden kierroksen vaikka olenkin SUOMEA äidinkielenään puhuva henkilö. Kaikki muuten pitivät suomi-aksentistani.

iltanuotio ja s'moret <3

siinä on erilaisia urheiluautoja amerikanrautatapahtumasta..

All nighterin jälkeen jokainen oli enemmän tai vähemmän kujalla ja väsynyt ja neljän mailin aamulenkki ei oikein irronnut keneltäkään; osa itki jo mailin venyttelypisteessä. Tosin itkuun sekoittui pian nauru, kun tietoisuus omasta säälittävyydestä lisääntyi. Mutta eikai siinä sitten mitään. Itse en itkenyt ja päivälläkin nukuin vain tunnin automatkalla takaisin kotiin.

Tänään kävimme amerikanrautatapahtumassa hostisäni ja -äitini kanssa, sillä Brian on vielä omalla maastojuoksuleirillään. Siellä oli hienoa, ja minäkin sain olla ihan oikean amerikanraudan kyydissä sillä hostperheeni omistaa vuosimallin 1970 Ford Mustangin. Ei huono. Takapenkillä kyllä saa istua polvet suussa ja henki ahtaalla, mutta kyyi on silti sanalla sanoen mahtavaa. Kyllä ymmärrän miksi Yhdysvaltain hallitus aikanaan kielsi autojen moottoreiden tehojen lisäämisen...

Kävin tänään myös rekisteröitymässä South Lyon High Schoolin oppilaaksi. Minusta tulee senior, eli lukion vanhimman vuosikurssin opiskelija. Kurssit menen päättämään opinto-ohjaajan kanssa ensi viikolla, olisiko ollut tiistaiaamuna. Kyllä sanon että koulurakennus on ISO. Mutta nyt alkaa univelka painaa, joten hyvää yötä.

Isä olen täällä maailman toisella puolen.

Se päivä koitti, että niin sanoakseni lähtö tuli. Aloittakaamme nyt vaikka siitä tosiasiasta, että hyvästien sanominen oli kamalaa, kun ihmiset itkivät (ja kyllä itkin itsekin) ja antoivat vielä viimeisiä neuvoja kuten: 'Ole oma itsesi' tai 'Muista hymyillä'. Nyt olen kuitenkin täällä, noin 6700 kmn päässä Suomesta ja täytyy sanoa että tämä on kyllä ylittänyt kaikki odotukseni.

Kello on siis nyt täällä suunnilleen 10 illalla. (Ei siis 22 vaan 10pm) Suomessa on ilmeisesti yö, mikä tuntuu kummalliselta, sillä olen päässyt aika hyvin ja yllättävän nopeasti kiinni uuteen aikaan. Tosin nukuin kyllä viimeyönä yli 12 tuntia, mikä on jonkin verran epätavallista minulle. Joka tapauksessa valvoin tiistaina 25 tuntia putkeen noin kahden ja puolen tunnin yöunilla, joten ehkä olin ansaitusti väsynyt. Matkustaminen olikin melko raskasta, sillä useat välilaskut pidensivät matkaa ja lopulta jouduimme Washingtonissa odottamaan kadonneita laukkujamme ties kuinka kauan, mutta onneksi ne lopulta löytyivät.

Eilen sitten lensin Detroitiin. Lentokone oli hyvin pieni, eikä tilannetta yhtään parantanut se, että yfu-ihminen kertoi minulle että matkalle saattaa osua myrsky. Näin ei kuitenkaan käynyt. Koneesa juttelin erittäin mukavalle amerikkalaisnaiselle, joka oli kotoisin melko läheltä tätä paikkaa, jossa nyt asun. Lentokentällä minua sitten odottikin hostperheeni. Otimme muutaman valokuvan (minulla ei ole niitä) ja ajoimme uuteen kotiini. Tämä talo on valtava: tai ainakin siinä on mielettömästi huoneita ja kolme kerrosta. Mutta se on silti äärimmäisen mukava ja kotoisa. Minulla on oma huone yläkerrassa, tosin en kyllä täällä ainakaan toistaiseksi ole juuri aikaa viettänyt. Minulla on todellakin ollut paljon tekemistä.

Eilen kävimme lounaalla jossakin paikallisessa lounaspaikassa, josta sai hyviä leipiä. Sen jälkeen kävimme hostveljeni kanssa pyöräilemässä pitkin kaupunkia ja tulevalla koulullani. Täm ei todellakaan ole mikään maailman napa, mutta silti isompi kuin kotikaupunkini. (NOTE: Äiti-he sanovat tämän nimen juuri niinkuin pelkäsimme...) Arvelisin että kaupunki näyttää hyvin amerikkalaiselta, mutta Amerikkaanhan sitä on tultukin. Joka tapauksessa kaikki tapaamani ihmiset ovat tähän mennessä olleet äärimmäisen mukavia.

Kävin myös eilen ensimmäisissä maastojuoksuharjoituksissani. Sielläkin oli tosi kivaa, tytöt vaikuttivat äärimmäisen mukavilta ja sain heti kutsun pool partyyn, mutten pääse sinne, sillä meille tulee vieraita huomenna. Menen silti aamulla juoksemaan heidän kanssaan. Eilen juoksimme 6 mailia (n.10km) ja huomenna vuorossa on noin 4 mailin matka, tai niin valmentajamme sanoi. Tänään kävin hostäitini kanssa kävelyllä illalla kaupungissa. Kun olimme jo menossa nukkumaan tulivat naapurissa asuvat nuoret vielä pyytämään minua ja Briania (hostveljeni) pyöräilemään kanssaan, ja hostäitini vain totesi että menkää ihmeessä. Niinpä me pyöräilimme pimenevillä asuinalueemme kaduilla ja näin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tulikärpäsiä. Ne olivat äärimmäisen kauniita.

Mutta nyt lopetan tämän romaanin kirjoittamisen ja menen nukkumaan sillä minun täytyy herätä aikaisin huomenna (klo 7.30 am). Hyvää yötä, tai teille varmaan huomenta..