Prom & Chicago

Tervehdys taas, rakkaat lukijani. On mennyt 2 viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin (hups), ja koulu alkaa mulla täällä Amerikassa olla ohitse. Olen kahden viikon päässä kotiinlähdöstä, ja juurikin tänään aloitin pakkaamisen. Ei, en tykkää jättää asioita viime tippaan, joten mielummin aloitin huoneeni siivoamisen nyt, ja teen sitä pikku hiljaa, kuin aloitan sen päivää ennen kuin mun pitää olla lentokentällä. Lisäksi olen itse asiassa aika innoissani siitä, että pääsen takaisin Suomeen. Koska vaikka täällä onkin ollut tosi kivaa, ja tykkään kovasti kavereistani täällä, ei mikään voita kotimaata, äidinkieltä ja sumalaista kotiruokaa. Olen korviani myöten täynnä Subwaytä ja Mac'n'Cheese illallisia. Tahdon lihapullia ja perunamuusia. Tai pinaattilettuja. Tai ruisleipää vanhalla kunnon Oltermanni-juustolla.

Nyt riittää kuitenkin valitus. Tässä toukokuun viimeisinä päivinä on nimittäin tapahtunut paljon, ja tulinkin kertomaan teille Promista ja päiväretkestämme Chicagoon (olen viimeinkin oppinut kirjoittamaan paikan nimen)

Ensin Chicago. Tämä siis oli ex tempore -retki, koska mulle luvattiin, että mennään käymään Chicagossa, ja pitkään vaikutti siltä, ettei mennäkään. Eilen (lauantai) kuitenkin sitten lähdettiin aamusella ajelemaan ja tultiin illalla kotiin. Matkaa Chicagoon on sellainen nelisen tuntia, joten aikaa itse kupungissa ei ollut ihan kauheasti. Lisäksi ilma oli aika onneton, satoi vettä, tuuli, ja lämpötila huiteli siinä 10 asteen tietämissä, iltapäivällä oltiin jo kymmenen alapuolella.

Tästä kuvasta näkee, että pilvet oli aika matalalla, eikä siksi kannattanut mennä korkeisiin rakennuksiin katsomaan näköaloja; eihän sieltä mitään olisi nähnyt. Käytiin kuitenkin katsomassa kuuluisaa... Papua?... Kukaan ei tuntunut tietävän tuon peilimonumentin oikeaa nimea, kaikki vain kutsuivat sitä pavuksi. Ja siltähän se näyttikin. Oli kuitenkin aika jännä nähdä kaupungin peilikuva tuossa pallossa (vaikkei se ihan pallo olekaan), tykkäsin!

Ja mitäs muuta me tehtiinkään? Syötiin. Ensin Chicagolaista pitsaa, joka on pannupitsa, jonka täytteet on 'väärässä' järjestyksessä niin että juusto on pohjimmaisena, sitten muut täytteet (mun kohdalla sienet) ja viimeisenä tomaatti. Kyllä, olen oppinut syömään sieniä täällä olemiseni aikana. Note:Vink vink, mummi, voit ruveta tekemään ekstrasienisalaattia, nyt on talossa toinenkin, joka syö sieniä... En oikein osaa sanoa, tykkäsinkö Chicagopitsasta vai en. Ei se niin kummalliselta maistunut. Illalla käytiin syömässä sellaisessa italialaisessa ravintolassa, jossa kokki tekee pastan itse, söin juustoraviolia, joka oli tosi hyvää. Ruokailuiden välissä kierrettiin kaupunkia bussilla, käytiin parissa kauppakeskuksessa (katsomassa Lego-Kauppaa, ja toisessa, jonka nimi on Navy Peers ja ilmeisesti se on kuuluisa). Illalla siis ajettiin sitten kotiin.

Sitten Prom.

 Prom on varmaankin se, mitä monet vaihtarit odottaa kaikkein eniten koko vuodesta. Minä en varsinaisesti sitä odottanut, mutta se osoittautui tosi hauskaksi kokemukseksi. Olin siellä siis japanilais-brasilialaisen ystäväni Mikin kanssa. Pöydässämme istui lisäksi muutama muu kaveri, jotka tiesin, mutten varsinaisesti voi sanoa tunteneeni. Eipä silti, hauskaa oli. Aluksi söimme illallista, ja sitten tanssittiin muutama tunti.

Ylemmissä kuvissa mun mekko näyttää valkoiselta, mutta oikeasti se oli taivaansininen. Tykkäsin mun mekosta tosi paljon, ja se keräsi kovasti kehuja koko illan ajan. Meidän koulun (South Lyon High School) Prom ei siis ollut South Lyonin suurkaupungissa (huomaa sarkasmi), vaan 20 minuutin ajomatkan päässä meiltä, paikassa nimeltä Crystal Gradens (Howell). Paikkakin oli tosi hieno, ja totta kai sieltä löytyi legendaariset portaat, joilla kaikki prom-kuvat aina otetaan..

Viime viikonloppuna oltiiin hostperheeni kesämökillä pohjoisessa Etelä-Michiganissa.

Sielläkin oli ihan kivaa, ainakin oli lämmin, muttei kuitenkaan ihan uimaan asti uskallettu. Kuitenkin istuttiin nuotiolla ja syötiin s'moreseja (yritä nyt sitten taivuttaa sanaa s'mores), jotka on siis nuotiolla paahdettuja vaahtokarkkeja jotka litistetään kahden graham-keksin väliin suklaapalan kanssa. Näitä pitää sitten tehdä joskus kotona, kunhan kerään kaverit kokoon ja pidetään mun kotiintuliaisjuhla. 

Joo, nyt pitää mennä nukkumaan, koska vaikka seniorit pääsikin jo pois koulusta, niin minä päätin jatkaa vielä käymistä 3. ja 5. oppitunnilla, matikassa ja ecoonomicsin tunneilla. Tämä tarkoittaa, että mulla on koulua vain 9:22-10:28 ja 12:03-1:09 (kyllä, 5. tunti on pitempi kuin 3. tunti). Kyllä mä teille vielä täältä kirjoittelen.

Ehkä.

31 päivää

Tasan kuukauden päästä olen Washington D.C:ssä, Dullesin kansainvälisellä lentokentällä odottamassa, että matkani takaisin Atlantin yli voi alkaa. Kuukausi tuntuu todella lyhyeltä ajalta kaikkien amerikkalaisten ystävieni kanssa. Kuukausi tuntuu todella pitkältä ajalta ilman kaikkia tetä siellä Suomessa. Kuukauden päästä minun täytyy olla hyvästellyt kaikki täällä, ja valmistautua kotiinpaluuseen. Sanompa vain, kotiiinpaluu tulee olemaan minulle sopeutumista ihan niin kuin tänne tuleminenkin oli. On Suomi ja Amerikka kuitenkin jonkin verran erilaisia.

Joka tapauksessa otetaanpa nyt hiukan kuulumisia tähän väliin. South Lyoniin on tullut kesä. Skipattiin kevät ja nyt on lämmintä sellainen 25 astetta joka päivä. Paitsi että aina välillä on sadepäivä ja 11 astetta, ja tämä tietenkin osuu useinmiten jalkapallopelipäivälle. Ja jalkapallosta puheen ollen kausi on melkein paketissa. JV:n viimeinen peln on maanantaina, ja sen jälkeen minä ja muutama muu JV-pelaaja päästään vielä jatkamaan kautta varsityssä. Tänään oltiin jo haistelemassa tunnelmaa Swartz Creekissa, jossa pelattiin pienimuotoinen varsityturnaus. SLHS hävisi kaikki kolme peliään (yllätys) mutta oli silti ihan hauskaa, ja innolla odotan tiistaita, kun päästään mukaan varsityn harjoituksiin.

Tällä viikolla tiistaina oli senior night, eli joukkue muisti kaikkia valmistuvia (? graduating) senioreja kukilla ja saatiinpa me myös tollaiset hienot keksit. Tietenkin oli turkasen kylmä, niinkuin enemmän vähemmän aina kun jotakin kivaa tapahtuu, mutta silti oli hauskaa. Samalla tämä oli siis kauden viimeinen sarjapeli kotona (Welcome to the Jungle). Henkilökohtaisesti tykkään vieraspeleistä enemmän, mutta niitä ei nyt ole ihan kauhean montaa kauteen mahtunut.

Koulua minulla on periaatteessa jäljellä 2 viikkoa. Pääsen siis pois koulusta samaan aikaan kuin te, mutta valmistujaisseremonia on vasta 6. kesäkuuta. Ja siitä on sitten vain viikko siihen, että tulen kotiin. Ai niin. Ja prom on perjantaina 29.6. Sinne olen näillä näkymin menossa japanilaisen ystäväni Patrician ('Miki'n) kanssa.

Eipä minulla ai sitten mitään muuta mielenkiintoista nyt tällä erää, ajattelin nyt lähinnä tulla kertomaan että olen hengissä.

Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)

pääsiäinen suomen kielellä.

Päivä pääsiäisen jälkeen:

Eilen oli siis pääsiäissunnutai (joka täällä jenkeissä on isompi asia kuin perjantai tai maanantai tai palmusunnuntai), ja se viraallisesti aloitti mun Spring Breakin. Tällä viikolla ei ole koulua ja ehkä parasta kuitenkin on, että isäntäperheeni luokse tuli kylään täksi viikoksi toinen suomalainen, joka oli täällä vaihdossa 7 vuotta sitten. Olen siis päässyt juttelemaan suomeksi, vaikka melkein tuntuisi luonnollisemmalta puhua enkuksi. Vili on ollut tammikuust lähtien South Carolinassa yliopistossa vaihtarina, joten hänkin on puhunut pääasiallisesti englantia jonkin aikaa. Kuitenkin on ihan kiva miettiä yhdessä sanoja, joille kumpikaan ei tiedä englanninkielistä vastinetta. Tai esitellä suomalaista ruokakulttuuria.

Pääsiäisenä kävi luonnollisesti pääsiäispupu. Se piilotti meille kaikille pääsiäisyllätyksen. Omani löytyi kuivausrummusta, Vilin oma oli ikkunalaudalla, ja Brianin vessan alahyllyllä aikakauslehtien takana.

Täällä syödään pääsiäisenä kinkkua. Se on ilmeisesti melko perinteinen ruoka, mikä suomalaisesta tuntuu hassulta, kun kinkku on ainakin minulle aina ollut jouluruoka. Pääsiäisaamuna käydään täällä kirkossa, ja siitä puheen ollen mua pyydettiin esiintymään jumalanpalveluksessa suomeksi jonakin sunnuntaina, koska kirkkohan tosiaan on suomalainen, ja osa vanhemmista jäsenistä puhuu edelleen suomeakin.. Tai niin he väittävät.

Jalkapallokausikin on saatu liikkeelle. Tällä hetkellä ollaan kaksi voittoa ja kaksi tappiota, mutta ollaan koko Michiganin kovimassa sarjassa, koska satutaan olemaan State Championeitten kanssa samalla Districtillä. Mutta ei se mitään, pelaaminen on hauskaa, vaikkei ihan joka kerta voitettaisikaan. 

Tälläisen kirjoituksen väänsin pääsiäisen jälkeen, mutten saanut aikaiseksi postata. Tulen huomenna kirjoittamaan lisää, mutta tässä tätä nyt ensi hätään...

Lajista toiseen.

Koripallo loppui. Jalkapallo alkoi. Olen innoissani. Pääsin jalkapallossa jv-joukkueeseen, mikä tarkoittaa, että saatan jopa saada jonkin verran peliaikaakin. Tähän asti kaikki on mennyt ihan kivasti, ja ensimmäinen peli on ylihuomenna eli torstaina.

Koripallon banquetissa sain joukkueen kapteeneilta Elsa-palkinnon, joka oli nimetty siis Disney-elokuvan prinsessan mukaan. Olen kuulemma blondi ja tykkään kylmästä (ensimmäinen osui melkolailla oikeaan, mutta toisesta en sitten tiedä..), joten palkinto kaiketi osui oikealle henkilölle. Valmentaja myös piti hyvän puheen minulle (kuten kaikille muillekin pelaajille) ja kertoi kaikenlaisia hyviä asioita minusta (suurta osaa en osannut aavistaakaan, esim. paransin joukkueen yhteishenkeä..?)

Heti seuraavana päivänä olikin ensimmäinen päivä jalkapallon tryouteja. Ne pidettiin sisähallissa, koska ilmeisesti ulkona oli liian kylmä, vaikka koulun tekonurmikin oli meille oikein varta vasten aurattu. No, päästiinhän me toki sinne uloskin heti tiistaista lähtien ja nyt on siis jo viikko ulkoharjoittelua takana. Vähän on kaikenlaista särkyä ja kolotusta havaittavissa, kun jalkapallossa käyttää sellaisia lihaksia, joita ei varmaan ole moneen vuoteen käyttänytkään..

Ja mitäs muuta tänne. No juu, hostveljeni (heistä vanhin, nimeltään Keith) meni viime viikonloppuna naimisiiin ja koko perhe oltiin sitten häissä ja niitä järjestämässä. Oli ihan mukavat häät, tosin aika pienimuotoiset, koska virallisesti Keith ja hänen vaimonsa Kierstan vihittiin jo ennen vuodenvaihdetta. Kierstan kuitenkin halusi häämekon ja Keithkin halusi mennä naimisiin kirkossa, joten koko homma otettiin ikäänkuin uusiksi. Nyt tämä pariskunta siis muutti Coloradoon, jossa Keith menee töihin armeijan tukikohtaan.

Viime viikon perjantaina oltiin myös saksanopiskelijoiden kanssa Ann Arborissa University of Michiganin Language Departmentissa viettämässä German Day -tapahtumaa. Itse tapahtumasta en niin välittänyt, mutta melkein 200 vuotiaat yliopistorakennukset olivat kyllä aika hienoja. Kuvista ei kyllä näe mitään, olen siitä pahoillani, mutta en muistanut aamulla kiireessä ottaa kameraa mukaani, niin kännykkä sai hoitaa kuvaamisen.

Muuten täällä ei nyt ole tapahtunut mitään kovin kummallista. Kotiinlähtöön on aikaa tasan kolme kuukautta, tai laskurin mukaan 90 päivää. Olen samaan aikaan innoissani ja vähän peloissani, koska jotenkin aika menee tosi nopeasti, enkä tahdo vielä kotiin. Mutta toisaalta on kyllä ihan kauhea ikävä mun rakkaitani Suomessa, enkä jaksais odottaa enää hetkeäkään, että saan nähdä kaikki taaas.

Haleja!

P.S. Olemme päässeet tehokkaasti eroon lumesta *koputtaa puuta*. Toivottavasti lopullisesti koska suoraan sanoen olen valmis kesään. Lämpötilat tosin heittelee; sunnuntaina oli 10 astetta, eilen 21 ja tänään 4 astetta lämmintä. Nämä siis celsiuksissa... Onneksi ei kuitenkaan sada. Mutta tuulee kyllä senkin edestä.

The end of Basketball

Päätin nyt sitten koota itseni, kun on taas varmaan kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin. En edes yritä selittää, miksi, koska syytä ei ole. Olen vain laiska. Kirjoitan vielä erillisen postauksen siitä, millaista Floridassa oli kunhan saan kuvat siirettyä koneelle, mutta kerron nyt hiukan koripallosta, koska se loppui eilen.

En siis ollut koskaan pelannut koripalloa. Tai siis olin koulussa, mutta en joukkueessa. Monen mutkan kautta pääsin kuitenkin joukkueeseen. Istumaan penkille ja pelaamaan jämäminuutteja. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin tärkeää minulle oli olla osa joukkuetta. Olen vilpittömän iloinen, että sain kokea tämän kokemuksen juuri näiden 13 ihmisen kanssa. Joukkue oli loppujen lopuksi aika helppo,  kuten valmentajamme Coach Mackson eilen meille sanoi. Mitään suurta draamaa ei missään vaiheessa ollut. 

Kaikki oli mulle aina tosi mukavia, vaikka olin varsinkin alussa tosi huono. Kehityin toki kauden aikana paljon, kuten mulle monta kertaa sanottiin. Koko kauden kohokohta oli mulle kuitenkin viime viikonloppu. Mulle oli joukkue suunnitellut ihan mahtavan yllätyksen. Aluksi kuitenkin pelotti kun Coach otti mut sivuun ennen treenejä. Mietin, että nytkö mut erotetaan. Mutta se kysyikin, että onko mulla kiire kotiin lauantaina treenejen jälkeen. No ei ollut. Ja sitten sain kuulla, että joukkueeni tahtoo viedä mut hiihtämään. OIkeasti HIIHTÄMÄÄN. Olin niin innoissani. 

Lauantaina oltiin sitten hiihtämässä joukkueen kanssa. Oli ihanaa päästä suksille pitkästä aikaa. Koko jutun pointti siis ilmeisesti oli tehdä minusta kerrankin paras jossakin. Ja hyvin siinä onnistuttiin, kun kukaan muu ei ollut koskaan hiihtänyt. Mutta koska hiihtäminen nyt ei ole ihan rakettitiedettä, niin kyllä kaikki siitä suoriutuivat, eivät tosin välttämättä nauttineet kovin suuresti.

Sunnuntaina vein sitten Brianin hiihtämään (hän itse valitsi hiihdon mielummin kuin laskettelun). Brian oli kerran aikaisemmin hiihtänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin tämä oli positiivinen kokemus. Kyllähän me varmaan ihan 5 kilometriä hiihdettiinkin.. Mutta olihan se hauskaa, sitä ei voi kiistää.

Vasemmalta: Ethan, Julie (alhaalla), Baylie, minä, Bryce, Amanda, Jessica

Lauantaina olin myös shoppailemassa ja sain viimeinkin ostettua uudet juoksukengät (!). Ne, jotka mut tuntee varmaan tietääkin, etten ehkä ole se kaikkein värikkäin ihminen, mutta rakastuin Asicsin gel kayanoiden neonkeltainen-pinkki-kirkkaansininen -yhdistelmään. Illalla kokkasin täytettyjä lettuja (joista tuli täytettyjä puolikkaita lettuja, koska en edelleenkään osaa paistaa kokonaisia isoja lettuja), jotka tekivät kauppansa melkoisen (jopa yllättävän) hyvin etenkin Brianille. Illallisen jälkeen menin sitten ystäväni Julien luokse. Pelattiin ihan hysteerisen hauskaa korttipeliä, jonka nimi on 'Cards against Humanity - party game for horrible people'. Pelin tarkotus on täyttää tyhjiä kohtia lauseissa korteista löytyvillä ilmauksilla, jotka kaikki on uutisotsikoita tai jotakin muita asioita, jotka kaikki tuntee tai jotka ovat aiheuttaneet skandaaleita historiassa. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.

Sunnuntaina hiihtämisen lisäksi oltiin sitten vain kotona. Pelattiin Skip-Boa Brianin ja isovanhempien kanssa. Se oli hauskaa, vaikka minun ja Brianin tiimi kyllä hävisikin aika monta kertaa. Maiju oppi taas uutta, koskaan ennen en ollut pelannut Skip-Boa, mutta se oli jotakin vähän Unon kaltaista selityksenä niille, jotka eivät tiedä, mitä Skip-Bo on.

Tässä lienee nyt suunnilleen kaikki tällä erää. Yritän taas kerran kerätä itseni kasaan tän blogini kanssa. Ehkä jopa kirjoitan maaliskuun aikana enemmän kuin kaksi kertaa...

Kohta kylmästä lämpimään.

Terve taas. Ei oo oikein tapahtunut mitään kovin jännittävää, niin ei oo oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Kuitenkin päätin kirjoittaa nyt, koska ensi viikolla  en sitten pystykään kirjoittamaan. Ensi viikolla on nimittäin mid-winter break (jota on kyllä odotettu), ja minä menen hostperheeni kanssa FLORIDAAN. Amen. Tällä hetkellä South Lyonissa on noin 25 astetta pakkasta ja tuulee, joten Floridan lämpöä odotellessa. Itse olen myös ollut koko viikon melko lailla kipeänä, joten senkin puolesta lämpö on tervetullutta. Eipä silti, ilmeisesti täälläkin kevät alkaa jo pikku hiljaa tulla, sillä jalksapallokausi alkaa kolmen viikon päästä ja sitä ileisesti pelataan kuitenkin ulkokentällä.

Mutta jos palataan takaisin kronologiaan. Viikko sitten perjntaina oli South Lyon Variety Show. Ja koulumme kuoronopettaja ja pianonsoitonopettaja halusi ehdottomasti minun soittavan. No minä sitten soitin. Jos ei muuten niin ihan vain siksi, että voin jatkossakin mennä koulun jälkeen soittamaan pianoa.

 Viime viikonloppuna myös uhmasimme Yfun sääntöjä vaihto-oppilasporukalla ja vietimme aikaa keskenämme elokuvaillan merkeissä. Meitä oli kolme; minä, Amelie Saksasta ja Miki Japanista. Jokainen toi jotakin ruokaa, jota omassa kotimaassa syödään. Minä leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakan, Amelie teki Bretzeleitä ja juustoa ja Miki sellaisia riisipalloja. Kaikki oli tosi hyvää ja suuntai-iltapäivä meni elokuvia katsellessa.

Viime viikko menikin sitten koulussa.Mitään kummallista ei tapahtunut paitsi että hajotin oikean käden etusormeni lentopallossa (yllätys) ja perjantaina koulun kuoro teki etukäteen tilattuja serenadeja oppilaille lounaan aikana. Itse en onneksi joutunut serenadin uhriksi, koska olisin ehkä kuollut nolostukseen, jos niin olisi käynyt. Julie kyllä uhkasi lähettää minulle serenadin ihan vain jotta saisin 'full experience' mutta onneksi (kaiken uhkailun ja kiristyksen jälkeen) niin ei käynyt.

Eilen oli lauantai ja tekemistä oli kerrankin paljon. Päivällä käytiin hostperheeni kanssa katsomassa hostserkkuni (onko tämä nyt sitten käypä ilmaus, en tiedä) college-koripallopeliä. Hänen joukkueensa voitti. Illalla olin kavereideni kanssa pelaamassa Laser Tagia, joka on siis pimeässä labyrintissa toisten ampumista valoaseissa. Kaikkilla on yllänsä liivi, joka ilmoittaa, jos sinuun osui ja sitten pitää odottaa 15 tai 10 sekuntia, että voi jatkaa pelaamista. Se oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka minun selittämänäni kuulostaakin varmaan tosi sekavalta.

 Mutta sellaista tänne Michiganiin tällä hetkellä. Suomessa oli ilemsiesti penkkarit ja Wanhojentanssit, kaikki kuvat jotka olen nähnyt näyttää siltä, että hauskaa on ollut. Itsekin ehkä sitten vuoden päästä siellä tanssilattialla pyörähtelen. Vaikka en tanssia osaakaan..

Kaikkea hyvää sinne Suomeen, 4 kuukauden päästä nähdään!