31 päivää

Tasan kuukauden päästä olen Washington D.C:ssä, Dullesin kansainvälisellä lentokentällä odottamassa, että matkani takaisin Atlantin yli voi alkaa. Kuukausi tuntuu todella lyhyeltä ajalta kaikkien amerikkalaisten ystävieni kanssa. Kuukausi tuntuu todella pitkältä ajalta ilman kaikkia tetä siellä Suomessa. Kuukauden päästä minun täytyy olla hyvästellyt kaikki täällä, ja valmistautua kotiinpaluuseen. Sanompa vain, kotiiinpaluu tulee olemaan minulle sopeutumista ihan niin kuin tänne tuleminenkin oli. On Suomi ja Amerikka kuitenkin jonkin verran erilaisia.

Joka tapauksessa otetaanpa nyt hiukan kuulumisia tähän väliin. South Lyoniin on tullut kesä. Skipattiin kevät ja nyt on lämmintä sellainen 25 astetta joka päivä. Paitsi että aina välillä on sadepäivä ja 11 astetta, ja tämä tietenkin osuu useinmiten jalkapallopelipäivälle. Ja jalkapallosta puheen ollen kausi on melkein paketissa. JV:n viimeinen peln on maanantaina, ja sen jälkeen minä ja muutama muu JV-pelaaja päästään vielä jatkamaan kautta varsityssä. Tänään oltiin jo haistelemassa tunnelmaa Swartz Creekissa, jossa pelattiin pienimuotoinen varsityturnaus. SLHS hävisi kaikki kolme peliään (yllätys) mutta oli silti ihan hauskaa, ja innolla odotan tiistaita, kun päästään mukaan varsityn harjoituksiin.

Tällä viikolla tiistaina oli senior night, eli joukkue muisti kaikkia valmistuvia (? graduating) senioreja kukilla ja saatiinpa me myös tollaiset hienot keksit. Tietenkin oli turkasen kylmä, niinkuin enemmän vähemmän aina kun jotakin kivaa tapahtuu, mutta silti oli hauskaa. Samalla tämä oli siis kauden viimeinen sarjapeli kotona (Welcome to the Jungle). Henkilökohtaisesti tykkään vieraspeleistä enemmän, mutta niitä ei nyt ole ihan kauhean montaa kauteen mahtunut.

Koulua minulla on periaatteessa jäljellä 2 viikkoa. Pääsen siis pois koulusta samaan aikaan kuin te, mutta valmistujaisseremonia on vasta 6. kesäkuuta. Ja siitä on sitten vain viikko siihen, että tulen kotiin. Ai niin. Ja prom on perjantaina 29.6. Sinne olen näillä näkymin menossa japanilaisen ystäväni Patrician ('Miki'n) kanssa.

Eipä minulla ai sitten mitään muuta mielenkiintoista nyt tällä erää, ajattelin nyt lähinnä tulla kertomaan että olen hengissä.

Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)

Lajista toiseen.

Koripallo loppui. Jalkapallo alkoi. Olen innoissani. Pääsin jalkapallossa jv-joukkueeseen, mikä tarkoittaa, että saatan jopa saada jonkin verran peliaikaakin. Tähän asti kaikki on mennyt ihan kivasti, ja ensimmäinen peli on ylihuomenna eli torstaina.

Koripallon banquetissa sain joukkueen kapteeneilta Elsa-palkinnon, joka oli nimetty siis Disney-elokuvan prinsessan mukaan. Olen kuulemma blondi ja tykkään kylmästä (ensimmäinen osui melkolailla oikeaan, mutta toisesta en sitten tiedä..), joten palkinto kaiketi osui oikealle henkilölle. Valmentaja myös piti hyvän puheen minulle (kuten kaikille muillekin pelaajille) ja kertoi kaikenlaisia hyviä asioita minusta (suurta osaa en osannut aavistaakaan, esim. paransin joukkueen yhteishenkeä..?)

Heti seuraavana päivänä olikin ensimmäinen päivä jalkapallon tryouteja. Ne pidettiin sisähallissa, koska ilmeisesti ulkona oli liian kylmä, vaikka koulun tekonurmikin oli meille oikein varta vasten aurattu. No, päästiinhän me toki sinne uloskin heti tiistaista lähtien ja nyt on siis jo viikko ulkoharjoittelua takana. Vähän on kaikenlaista särkyä ja kolotusta havaittavissa, kun jalkapallossa käyttää sellaisia lihaksia, joita ei varmaan ole moneen vuoteen käyttänytkään..

Ja mitäs muuta tänne. No juu, hostveljeni (heistä vanhin, nimeltään Keith) meni viime viikonloppuna naimisiiin ja koko perhe oltiin sitten häissä ja niitä järjestämässä. Oli ihan mukavat häät, tosin aika pienimuotoiset, koska virallisesti Keith ja hänen vaimonsa Kierstan vihittiin jo ennen vuodenvaihdetta. Kierstan kuitenkin halusi häämekon ja Keithkin halusi mennä naimisiin kirkossa, joten koko homma otettiin ikäänkuin uusiksi. Nyt tämä pariskunta siis muutti Coloradoon, jossa Keith menee töihin armeijan tukikohtaan.

Viime viikon perjantaina oltiin myös saksanopiskelijoiden kanssa Ann Arborissa University of Michiganin Language Departmentissa viettämässä German Day -tapahtumaa. Itse tapahtumasta en niin välittänyt, mutta melkein 200 vuotiaat yliopistorakennukset olivat kyllä aika hienoja. Kuvista ei kyllä näe mitään, olen siitä pahoillani, mutta en muistanut aamulla kiireessä ottaa kameraa mukaani, niin kännykkä sai hoitaa kuvaamisen.

Muuten täällä ei nyt ole tapahtunut mitään kovin kummallista. Kotiinlähtöön on aikaa tasan kolme kuukautta, tai laskurin mukaan 90 päivää. Olen samaan aikaan innoissani ja vähän peloissani, koska jotenkin aika menee tosi nopeasti, enkä tahdo vielä kotiin. Mutta toisaalta on kyllä ihan kauhea ikävä mun rakkaitani Suomessa, enkä jaksais odottaa enää hetkeäkään, että saan nähdä kaikki taaas.

Haleja!

P.S. Olemme päässeet tehokkaasti eroon lumesta *koputtaa puuta*. Toivottavasti lopullisesti koska suoraan sanoen olen valmis kesään. Lämpötilat tosin heittelee; sunnuntaina oli 10 astetta, eilen 21 ja tänään 4 astetta lämmintä. Nämä siis celsiuksissa... Onneksi ei kuitenkaan sada. Mutta tuulee kyllä senkin edestä.