Sm-kisoja ja viisumihuolia.

Olin viikonloppuna suunnistuksen Sm-kisoissa Joutsenossa. Matka oli keskimatka, mikä siis ikäisilläni (17-sarja) tarkoitti kahta noin 2,7 kilometrin rataa päivän aikana: ensin karsintaa ja sitten joko A- tai B-finaalia karsintamenestyksestä riippuen. Nämä olivat viimeiset Sm-kisat ennen lähtöä ja arvatkaa mitä, minä sijoituin palkinnoille! Olin seitsemäs, mihin en kyllä olisi ikinä uskonut. Hienoa päivää täydensi myös ystäväni 14. sija samassa sarjassa. Tämä oli ensimmäinen palkintosijani Sm-kisoissa ja olin kyllä ylpeä, sillä se tuli suunnistusmaastosta, eikä miltään polkujuoksuradalta.

Siinä se  on!

Sen kyllä sanon että varmaan jokainen huomasi että viikonloppuna, etenkin lauantaina oli todella kuuma ja niin kyllä oli Joutsenossakin. Kun lähdimme kisapaikalta, oli auton mittarissa +29°C. Voin kertoa että oli kuuma juosta metsässä, vaikka suunnistaessa on kyllä aina kuuma..

No, sitten siihen viisumiongelmaan. En pääse Yfun yhteiseen viisuminhakupäivään 10.7. ja minun tarvitsisi hakea itselleni aika, jota en kuitenkaan voi hakea, ennen kuin Yfu lähettää minulle koodin, jonka kanssa voin täyttää nettihakemuksen, jolla saan itselleni haastatteluajan. Monimutkaista ja vaikeaa. Miksei vain yksi puhelinsoitto voisi riittää.

Auringonlaskua kotimatkalta

Valmennusta ja viimeinen kunnon koulupäivä.

Tänään se oli. Viimeinen kunnon koulupäiväni lukiossa täällä Suomessa seuraavaan lähes puoleentoista vuoteen. Tuntuu jännitävältä, hienolta, haikealta, ihanalta, vapauttavalta ja toisaalta myös hieman pelottavalta, kaikelta tältä samaan aikaan. Mutta samalla olen niin onnellinen siitä, että koulua on jäljellä enää vain kuuden päivän koeviikko, kokeidenpalautuspäivä ja kevätjuhla. Siis yhteensä kahdeksan päivää. Ja sitten alkaa loma, jonka loppupuolella lähden kauas pois.

No, kuten otsikosta ehkä huomaakin olin viikonloppuna vaihtarivalmennuksessa, jonka Yfu järjesti kaikille vaihto-oppilaiksi syksyllä lähteville. Siellä oli muistaakseni 135 nuorta joista 60 oli lähdössä Yhdysvaltoihin. En ollut koskaan ajatellut, että meitä olisi niin paljon. Mutta kaikki olivat todella mukavia, tai ainakin he, joiden kanssa puhuin olivat todella ihania ja avoimia sekä iloisia ihmisiä. Sinänsä sääli, etteivät vaihto-oppilaat loppujen lopuksi kovinkaan paljoa ole tekemisissä toistensa kanssa. Vaikka toisaalta se lieneekin ihan itsestäkin kiinni.

Valmennuksessa meille kerrottiin moneen kertaan, mitä vahto-oppilasvuoden aikana ei saa tehdä. Nyt siis tiedän, eeten esimerkiksi saa tulla raskaaksi tai viettää koko kesää rannalla poikien kanssa. Eipä silti, en olisi kumpaakaan tehnyt vaikka minua ei olisi kiellettykään. Vähän minulle jäi koulutuksesta auki, mitä vaihtovuonna saa tehdä: ehkä kaikki mitä ei ole erikseen kielletty on sallittu. Joka tapauksessa sain kyllä koulutuksesta paljon irti: etenkin siitä osasta, jonka piti yhdysvaltalaissyntyinen ja englantia äidinkielenään puhuva mieshenkilö, jonka nimen olen jo ehtinyt unohtaa. Hän opetti meille smalltalkia ja kontaktin ottamista ihmisiin. Siis juuri niitä asioita, joissa olen huono tai ainakin heikkotasoinen.

Tässäpä vielä kuva, joka kiteyttää hyvin fiiliksiäni:

Haikeutta ja iloa

Eilen se sitten oli. Mun viimeinen nuortenilta täällä Suomessa. Ensi viikolla menen suunnistuksen Sm-kisoihin, joten en pääse viettämään viimeistä nuorteiltaa. Joskus on tehtävä valintoja..

Tajusin viikko sitten perjantaina, että hei, jo tämä saattoi olla viimeinen nuortenitani. Viimeinen kerta kun istun seurakuntakeskuksen sohvalla ja nauran kavereitteni kanssa. Viimeinen kerta kun soittelen seurakuntakeskuksen flyygeliä tai kuuntelen kitaransoittoa täällä Suomessa. Viimeinen kerta puoleentoista vuoteen.

Se tuntui tavallaan aika surulliselta. Tai ehkä 'surullinen' on väärä sana. Mieluummin haikealta. Toisaalta on ikävää jättää kaikki kaverit tänne Suomeen ja vain lähteä vuodeksi 'jonnekin'. Mutta toisaalta en odota mitään niin paljon kuin lähtöä. Veikkaan että juuri tämä vaihe on odottamisessa ehdottomasti pahin: kaikenlaista 'viimeistä' tapahtuu. Ja nyt ollaan jo niin lähellä lähtöä (79 päivää) että asiat myös ajattelee viiimeisinä ennen sitä. Ensi viikonlopun sm-kisat ovat viimeiset ennen lähtöä ihan niinkuin kolmen viikon päähän sijoittuva kevätjuhlakin.

Toisaalta haluaisin jo lähteä. Tuo vajaa kolme kuukautta tuntuu joksenkin kiduttavan pitkältä ajalta. Mutta toisaalta olen odottanut käytännössä koko ikäni sitä päivää, kun pääsen lentokentälle matkalaukussa se osa elämääni, minkä voin ja haluan mukaani ottaa. Ja kolme kuukautta on siihen verrattuna hyvin lyhyt aika. Ja eikös se ole niin että hyvää kannattaa odottaa? Ehkäpä minun täytyy vielä täysillä nauttia jäljellä olevista päivistä kotimaassani tuttujen ihmisten kanssa.

Perheestä.

Sain siis jo aika kauan aikaa sitten tietää host-perheestäni. Se oli ihan tavallinen äidinkielentunti, jolla oli lisäkseni ehkä sellainen noin 16 oppilasta. Oli ehkäpä jokin maalikuun loppupuolen päivä, ulkona muistaakseni paistoi aurinko. Siinä sitten tylsistyttyäni, kuten niin usein aiemminkin, avasin puhelimeni ja kävin läpi facebookin ja instagramin ja sitten avasin sähköpostin ihan vain poistaakseni kaikki turhat facebook-sähköpostit. Ja siellä se oli: viesti yfulta. Aiheena luki isäntäperhetiedot/Maiju. Kirjaimellisesti vapisten avasin viestin ja luin sen.

Host-perheeseeni kuuluivat viestin mukaan isä, äiti ja vuotta nuorempi veli. Paikka oli pieni (kotikaupunkiani roimasti suurempi kuitenkin) kaupunki melko lähellä Detroitia, Michiganissa.  Myöhemmin sain myös tietää host-vanhemmiltani, että minulla on veljeni, Brianin, lisäksi viisi muuta vanhempaa sisarusta jotka eivät enää asu kotona ja että host-äitini vanhemmat ovat lapsina muuttaneet Amerikkaan Suomesta ja että he asuvat suomalaisessa yhteisössä ja jopa puhuvat hieman suomea.

Siitä äidinkielentunnista tulikin sitten hieman erilainen kuin muista. Heti luettuani viestin halusin jakaa sen vieressä istuvalle ystävälleni, joka pahaksi onneksi oli juuri vastaamassa opettajan kysymykseen. Kun keskeytin hänet, opettaja kysyi minulta, mikä on hätänä ja jaoin informaation saman tien koko luokalleni. Lopputunti ja oikeastaan koko loppupäivä menikin sitten Googletellessa kaikkea mahdollista tietoa uudesta 'kotikaupungistani'.

Siitä lhtien olenkin sitten pitänyt yhteyttä perheeseeni. He vaikuttavat äärettömän mukavilta, enkä oikeastaa jaksaisi odottaa heidän tapaamistaan, vaikka onhan täällä Suomessakin vielä paljon kaikenlaista ennen lähtöä. Esimerkiksi Yfun koulutusviikonloppu Virroilla tänä viikonloppuna.

Ruotsista.

TUlin kotiin eilen, voisiko sanoa väsyneenä, mutta onnellisena. Unta ei jälkimmäisenä yönä tullut kuin vajaa neljä tuntia, mutta menoa se ei vielä haitannut. Varsin lyhyeksi jääneet viimeöiset yöunet sensijaan hieman unettivat tänään historian tunnilla. Taistellen pysyin kuitenkin jotenkuten tajuissani tunnin loppuun asti.

Lähdimme siis Ruotsiin opintomatkalle sunnuntaina. Kerrankin 30 oppilaan vuosikurssista on jotakin hyötyä; voimme tehdä koko vuosikurssin opintomatkoja. Kurssi oli RUB2, ja tätä matkaa oli syksystä asti suunniteltu. Eikä se ollut lainkaan pöllömpi. Päivä Tukholmassa oli eritysesti hauska, koska itse en ole ontaakaan kertaa naapurimaamme pääkaupungissa käynyt ainakaan sen ikäisenä että muistaisin. Kaupungin vanha osa oli hyvin kaunis, mutta uusi osa oli mielestäni liian täynnä ja meluisa. Opintomatkan puitteissa kävimme kahdessa museossa; Livrustkammarenissa ja Medeltismuseetissa. Näistä löysin mielenkiintoisempana jälkimmäisen, vaikka kaikki muut pitivtkin enemmän Livrustkammarenista. Itse sain ruotsinkielisestä opastuksesta enemmän irti Keskiaikamuseossa, enkä muutenkaan erityisesti nauttinut kuninkaiden vaatteiden tiirailusta.

Mutta koulua on jäljellä enää 16 päivää. Kuusitoista. Se on tosi vähän. Sitten tulee kesä, joka menee kuin siivillä. Ja sitten koittaa lähtö. Juttelin taas tänään hostfamilyni isän kanssa. He vaikuttavat hyvin mukavilta ihmisiltä. Voisin kertoa heistä enemmän lähitulevaisuudessa.