Prom & Chicago

Tervehdys taas, rakkaat lukijani. On mennyt 2 viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin (hups), ja koulu alkaa mulla täällä Amerikassa olla ohitse. Olen kahden viikon päässä kotiinlähdöstä, ja juurikin tänään aloitin pakkaamisen. Ei, en tykkää jättää asioita viime tippaan, joten mielummin aloitin huoneeni siivoamisen nyt, ja teen sitä pikku hiljaa, kuin aloitan sen päivää ennen kuin mun pitää olla lentokentällä. Lisäksi olen itse asiassa aika innoissani siitä, että pääsen takaisin Suomeen. Koska vaikka täällä onkin ollut tosi kivaa, ja tykkään kovasti kavereistani täällä, ei mikään voita kotimaata, äidinkieltä ja sumalaista kotiruokaa. Olen korviani myöten täynnä Subwaytä ja Mac'n'Cheese illallisia. Tahdon lihapullia ja perunamuusia. Tai pinaattilettuja. Tai ruisleipää vanhalla kunnon Oltermanni-juustolla.

Nyt riittää kuitenkin valitus. Tässä toukokuun viimeisinä päivinä on nimittäin tapahtunut paljon, ja tulinkin kertomaan teille Promista ja päiväretkestämme Chicagoon (olen viimeinkin oppinut kirjoittamaan paikan nimen)

Ensin Chicago. Tämä siis oli ex tempore -retki, koska mulle luvattiin, että mennään käymään Chicagossa, ja pitkään vaikutti siltä, ettei mennäkään. Eilen (lauantai) kuitenkin sitten lähdettiin aamusella ajelemaan ja tultiin illalla kotiin. Matkaa Chicagoon on sellainen nelisen tuntia, joten aikaa itse kupungissa ei ollut ihan kauheasti. Lisäksi ilma oli aika onneton, satoi vettä, tuuli, ja lämpötila huiteli siinä 10 asteen tietämissä, iltapäivällä oltiin jo kymmenen alapuolella.

Tästä kuvasta näkee, että pilvet oli aika matalalla, eikä siksi kannattanut mennä korkeisiin rakennuksiin katsomaan näköaloja; eihän sieltä mitään olisi nähnyt. Käytiin kuitenkin katsomassa kuuluisaa... Papua?... Kukaan ei tuntunut tietävän tuon peilimonumentin oikeaa nimea, kaikki vain kutsuivat sitä pavuksi. Ja siltähän se näyttikin. Oli kuitenkin aika jännä nähdä kaupungin peilikuva tuossa pallossa (vaikkei se ihan pallo olekaan), tykkäsin!

Ja mitäs muuta me tehtiinkään? Syötiin. Ensin Chicagolaista pitsaa, joka on pannupitsa, jonka täytteet on 'väärässä' järjestyksessä niin että juusto on pohjimmaisena, sitten muut täytteet (mun kohdalla sienet) ja viimeisenä tomaatti. Kyllä, olen oppinut syömään sieniä täällä olemiseni aikana. Note:Vink vink, mummi, voit ruveta tekemään ekstrasienisalaattia, nyt on talossa toinenkin, joka syö sieniä... En oikein osaa sanoa, tykkäsinkö Chicagopitsasta vai en. Ei se niin kummalliselta maistunut. Illalla käytiin syömässä sellaisessa italialaisessa ravintolassa, jossa kokki tekee pastan itse, söin juustoraviolia, joka oli tosi hyvää. Ruokailuiden välissä kierrettiin kaupunkia bussilla, käytiin parissa kauppakeskuksessa (katsomassa Lego-Kauppaa, ja toisessa, jonka nimi on Navy Peers ja ilmeisesti se on kuuluisa). Illalla siis ajettiin sitten kotiin.

Sitten Prom.

 Prom on varmaankin se, mitä monet vaihtarit odottaa kaikkein eniten koko vuodesta. Minä en varsinaisesti sitä odottanut, mutta se osoittautui tosi hauskaksi kokemukseksi. Olin siellä siis japanilais-brasilialaisen ystäväni Mikin kanssa. Pöydässämme istui lisäksi muutama muu kaveri, jotka tiesin, mutten varsinaisesti voi sanoa tunteneeni. Eipä silti, hauskaa oli. Aluksi söimme illallista, ja sitten tanssittiin muutama tunti.

Ylemmissä kuvissa mun mekko näyttää valkoiselta, mutta oikeasti se oli taivaansininen. Tykkäsin mun mekosta tosi paljon, ja se keräsi kovasti kehuja koko illan ajan. Meidän koulun (South Lyon High School) Prom ei siis ollut South Lyonin suurkaupungissa (huomaa sarkasmi), vaan 20 minuutin ajomatkan päässä meiltä, paikassa nimeltä Crystal Gradens (Howell). Paikkakin oli tosi hieno, ja totta kai sieltä löytyi legendaariset portaat, joilla kaikki prom-kuvat aina otetaan..

Viime viikonloppuna oltiiin hostperheeni kesämökillä pohjoisessa Etelä-Michiganissa.

Sielläkin oli ihan kivaa, ainakin oli lämmin, muttei kuitenkaan ihan uimaan asti uskallettu. Kuitenkin istuttiin nuotiolla ja syötiin s'moreseja (yritä nyt sitten taivuttaa sanaa s'mores), jotka on siis nuotiolla paahdettuja vaahtokarkkeja jotka litistetään kahden graham-keksin väliin suklaapalan kanssa. Näitä pitää sitten tehdä joskus kotona, kunhan kerään kaverit kokoon ja pidetään mun kotiintuliaisjuhla. 

Joo, nyt pitää mennä nukkumaan, koska vaikka seniorit pääsikin jo pois koulusta, niin minä päätin jatkaa vielä käymistä 3. ja 5. oppitunnilla, matikassa ja ecoonomicsin tunneilla. Tämä tarkoittaa, että mulla on koulua vain 9:22-10:28 ja 12:03-1:09 (kyllä, 5. tunti on pitempi kuin 3. tunti). Kyllä mä teille vielä täältä kirjoittelen.

Ehkä.

The end of Basketball

Päätin nyt sitten koota itseni, kun on taas varmaan kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin. En edes yritä selittää, miksi, koska syytä ei ole. Olen vain laiska. Kirjoitan vielä erillisen postauksen siitä, millaista Floridassa oli kunhan saan kuvat siirettyä koneelle, mutta kerron nyt hiukan koripallosta, koska se loppui eilen.

En siis ollut koskaan pelannut koripalloa. Tai siis olin koulussa, mutta en joukkueessa. Monen mutkan kautta pääsin kuitenkin joukkueeseen. Istumaan penkille ja pelaamaan jämäminuutteja. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin tärkeää minulle oli olla osa joukkuetta. Olen vilpittömän iloinen, että sain kokea tämän kokemuksen juuri näiden 13 ihmisen kanssa. Joukkue oli loppujen lopuksi aika helppo,  kuten valmentajamme Coach Mackson eilen meille sanoi. Mitään suurta draamaa ei missään vaiheessa ollut. 

Kaikki oli mulle aina tosi mukavia, vaikka olin varsinkin alussa tosi huono. Kehityin toki kauden aikana paljon, kuten mulle monta kertaa sanottiin. Koko kauden kohokohta oli mulle kuitenkin viime viikonloppu. Mulle oli joukkue suunnitellut ihan mahtavan yllätyksen. Aluksi kuitenkin pelotti kun Coach otti mut sivuun ennen treenejä. Mietin, että nytkö mut erotetaan. Mutta se kysyikin, että onko mulla kiire kotiin lauantaina treenejen jälkeen. No ei ollut. Ja sitten sain kuulla, että joukkueeni tahtoo viedä mut hiihtämään. OIkeasti HIIHTÄMÄÄN. Olin niin innoissani. 

Lauantaina oltiin sitten hiihtämässä joukkueen kanssa. Oli ihanaa päästä suksille pitkästä aikaa. Koko jutun pointti siis ilmeisesti oli tehdä minusta kerrankin paras jossakin. Ja hyvin siinä onnistuttiin, kun kukaan muu ei ollut koskaan hiihtänyt. Mutta koska hiihtäminen nyt ei ole ihan rakettitiedettä, niin kyllä kaikki siitä suoriutuivat, eivät tosin välttämättä nauttineet kovin suuresti.

Sunnuntaina vein sitten Brianin hiihtämään (hän itse valitsi hiihdon mielummin kuin laskettelun). Brian oli kerran aikaisemmin hiihtänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin tämä oli positiivinen kokemus. Kyllähän me varmaan ihan 5 kilometriä hiihdettiinkin.. Mutta olihan se hauskaa, sitä ei voi kiistää.

Vasemmalta: Ethan, Julie (alhaalla), Baylie, minä, Bryce, Amanda, Jessica

Lauantaina olin myös shoppailemassa ja sain viimeinkin ostettua uudet juoksukengät (!). Ne, jotka mut tuntee varmaan tietääkin, etten ehkä ole se kaikkein värikkäin ihminen, mutta rakastuin Asicsin gel kayanoiden neonkeltainen-pinkki-kirkkaansininen -yhdistelmään. Illalla kokkasin täytettyjä lettuja (joista tuli täytettyjä puolikkaita lettuja, koska en edelleenkään osaa paistaa kokonaisia isoja lettuja), jotka tekivät kauppansa melkoisen (jopa yllättävän) hyvin etenkin Brianille. Illallisen jälkeen menin sitten ystäväni Julien luokse. Pelattiin ihan hysteerisen hauskaa korttipeliä, jonka nimi on 'Cards against Humanity - party game for horrible people'. Pelin tarkotus on täyttää tyhjiä kohtia lauseissa korteista löytyvillä ilmauksilla, jotka kaikki on uutisotsikoita tai jotakin muita asioita, jotka kaikki tuntee tai jotka ovat aiheuttaneet skandaaleita historiassa. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.

Sunnuntaina hiihtämisen lisäksi oltiin sitten vain kotona. Pelattiin Skip-Boa Brianin ja isovanhempien kanssa. Se oli hauskaa, vaikka minun ja Brianin tiimi kyllä hävisikin aika monta kertaa. Maiju oppi taas uutta, koskaan ennen en ollut pelannut Skip-Boa, mutta se oli jotakin vähän Unon kaltaista selityksenä niille, jotka eivät tiedä, mitä Skip-Bo on.

Tässä lienee nyt suunnilleen kaikki tällä erää. Yritän taas kerran kerätä itseni kasaan tän blogini kanssa. Ehkä jopa kirjoitan maaliskuun aikana enemmän kuin kaksi kertaa...

Kohta kylmästä lämpimään.

Terve taas. Ei oo oikein tapahtunut mitään kovin jännittävää, niin ei oo oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Kuitenkin päätin kirjoittaa nyt, koska ensi viikolla  en sitten pystykään kirjoittamaan. Ensi viikolla on nimittäin mid-winter break (jota on kyllä odotettu), ja minä menen hostperheeni kanssa FLORIDAAN. Amen. Tällä hetkellä South Lyonissa on noin 25 astetta pakkasta ja tuulee, joten Floridan lämpöä odotellessa. Itse olen myös ollut koko viikon melko lailla kipeänä, joten senkin puolesta lämpö on tervetullutta. Eipä silti, ilmeisesti täälläkin kevät alkaa jo pikku hiljaa tulla, sillä jalksapallokausi alkaa kolmen viikon päästä ja sitä ileisesti pelataan kuitenkin ulkokentällä.

Mutta jos palataan takaisin kronologiaan. Viikko sitten perjntaina oli South Lyon Variety Show. Ja koulumme kuoronopettaja ja pianonsoitonopettaja halusi ehdottomasti minun soittavan. No minä sitten soitin. Jos ei muuten niin ihan vain siksi, että voin jatkossakin mennä koulun jälkeen soittamaan pianoa.

 Viime viikonloppuna myös uhmasimme Yfun sääntöjä vaihto-oppilasporukalla ja vietimme aikaa keskenämme elokuvaillan merkeissä. Meitä oli kolme; minä, Amelie Saksasta ja Miki Japanista. Jokainen toi jotakin ruokaa, jota omassa kotimaassa syödään. Minä leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakan, Amelie teki Bretzeleitä ja juustoa ja Miki sellaisia riisipalloja. Kaikki oli tosi hyvää ja suuntai-iltapäivä meni elokuvia katsellessa.

Viime viikko menikin sitten koulussa.Mitään kummallista ei tapahtunut paitsi että hajotin oikean käden etusormeni lentopallossa (yllätys) ja perjantaina koulun kuoro teki etukäteen tilattuja serenadeja oppilaille lounaan aikana. Itse en onneksi joutunut serenadin uhriksi, koska olisin ehkä kuollut nolostukseen, jos niin olisi käynyt. Julie kyllä uhkasi lähettää minulle serenadin ihan vain jotta saisin 'full experience' mutta onneksi (kaiken uhkailun ja kiristyksen jälkeen) niin ei käynyt.

Eilen oli lauantai ja tekemistä oli kerrankin paljon. Päivällä käytiin hostperheeni kanssa katsomassa hostserkkuni (onko tämä nyt sitten käypä ilmaus, en tiedä) college-koripallopeliä. Hänen joukkueensa voitti. Illalla olin kavereideni kanssa pelaamassa Laser Tagia, joka on siis pimeässä labyrintissa toisten ampumista valoaseissa. Kaikkilla on yllänsä liivi, joka ilmoittaa, jos sinuun osui ja sitten pitää odottaa 15 tai 10 sekuntia, että voi jatkaa pelaamista. Se oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka minun selittämänäni kuulostaakin varmaan tosi sekavalta.

 Mutta sellaista tänne Michiganiin tällä hetkellä. Suomessa oli ilemsiesti penkkarit ja Wanhojentanssit, kaikki kuvat jotka olen nähnyt näyttää siltä, että hauskaa on ollut. Itsekin ehkä sitten vuoden päästä siellä tanssilattialla pyörähtelen. Vaikka en tanssia osaakaan..

Kaikkea hyvää sinne Suomeen, 4 kuukauden päästä nähdään!

Experiencing heavy snow.

pihatien reuna on suunnilleen kuvan reunan kohalla. Vaikkei sitä uskoisi...

Piti lapioda monessa kerroksessa kun ei kerralla saanut kaikkea.

Normaalin oven kokoinen lasiovi.

Nyt se sitten tuli. Lumi. Kaikki kerralla: 24 tunnin aikana satoi lunta valehtelematta 40 senttiä ja lumityöt on sitten sen mukaiset. Pihatiellä (driveway) oli lunta polveen asti kun sitä maanantaiaamuna lapioin. Kaksi tuntia. Ja kyllä. Lapioin. Koska lumikola on täällä tuntematon käsite ja lunt luodaan lapiolla. Niin. Maanantaina ei siis ollut koulua. Eikä ollut tänäänkään. huomisesta ei ole varmuutta, mutta voi olla ettei ole koulua huomennakaan. Tänään on kuitenkin vastoin kaikkia sääntöjä ja määräyksiä koripallopeli.  Eilen ei ollut harjoituksia, ei sillä että olisi minua häirinnyt. Olin ystäväni Julien luona kelkkailemassa. Se oli hauskaa, joskaan selkäni ei tykännyt hyppyreistä (lue: en laskenut alas mäkeä kuin muutaman kerran). Siinä sai kuitenkin tehtyä päivän ulkoilut, koska lumen saartamassa kaupungissamme aurauspalvelut ovat melko heikolla tasolla, joten siellä missä ennen oli jalkakäytävä on nyt lunta. Elämä on muutenkin melkolailla pysähtynyt, sillä kaupatkaan eivät suuria tavarataloja lukuunottamatta ole auki.

Se siitä lumesta sitten. Sitä siis on. Siirtykäämme puhumaan Detroit International Autoshowsta, jossa olimme viikko sitten viikonloppuna (kyllä ei tänään ole sunnuntai vaikka niin koko ajan ajattelenkin). Tämä on siis ilmeisesti maailma suurin ja tunnetuin autonäyttely, vaikken ollut itse siitä koskaan kuullutkaan. Joka tapauksessa siellä oli ihan hauskaa, vaikken tosiaan autoista mitään ymmärräkään. Hienoltahan nuo nopeat, muoviset urheiluautot näyttävät, vaikken itse kyllä sellista välttämättä haluaisikaan. Mieluummin otan ison auton, joka suojelee minua kolaritilanteissa (koska en usko oppivani koskaan ajamaan kolaroimatta). Mukanamme oli myös hostsiskonpoikani Jack, joka ei suureksi yllätykseksemme ollutkaan kiinnostunut urheilu- vaan perheautoista. Ja sainhan minäkin huomiota yhdeltä henkilökunnan jäseneltä, joka kertoi, että minun pitäisi hakea malliksi, joka esittelee autoja. Olin vähän silleen että 'heti huomenna kyllä juu.'

Bongasin suomenlipun ikkunassa

Porukkaa oli ihan kiitettävästi

Tälläisiä autoja oli vaikka kuinka paljon näytillä.

Nyt on sitten alkanut myös uusi semester oikein toden teolla, eli koulussa on uusi lukujärjestys. Liikunnaluokallani on kaksi tyttöä ja 26 poikaa, joten ainakin saa ihan tosissaan pelata joukkuelajeja. Tosin potkaistuani lentopalloa täydellä voimalla tienasin suuren määrän kunnioitusta pojilta, joten ehken ole aina viimeinen, joka valitaan joukkueeseen. Economics (vieläkään en tiedä, mitä se on suomeksi) on kummallista, mikään ei tee järkeä ja opettaja kuullostaa ihan ruosteiselt saranalta, jota joku kuristaa. Mutta se on ihan okei. Ainakin se opettaja oli tarpeeksi kiinnostunut musta googlettamaan suunnistuksen. Varmaan oli ihan äärettömän mielenkiintoista.

Nyt  juuri ei ole muuta, voisin taas yrittää kerätä itteni ja alkaa kirjoittelemaan useammin..

*edit: Lunta on luvassa ilmeisesti myös ensi yönä. Jiihaa.

Ihan vaan koska South Lyon.

Olen kuullut ton lausahduksen niiiiin monta kertaa tässä viimeksi kuluneiden muutaman päivän ja viikon aikana, että ehkä se täytyi teillekin jakaa. Ja onhan mulla nyt onneksi kuvamateriaaliakin täältä maailman toiselta laidalta (kyllä, löydän itseni hauskana), ettei ihan vaan tarvitse mustaa ja valkoista tuijotella.

Case 1; Snow Days
En tarkalleen muista, mainitsinko edes, että meillä piti olla Snow Day yhtenä päivänä viime viikolla, muttei ollut. Ihan vaan koska South Lyon. Enemmän tai vähemmän kaikilla kouluilla tässä 10 mailin säteellä ja kauempanakin oli kyllä vapaata, mutta koska kuuleman mukaan South Lyonin korkeimmalla päättäjällä on lämmitettävä driveway (jonka oletan kääntyvän suomen kielelle 'pihatie') niin eihän meillä mitään vapaata ollut. Käsky kävi että 'dress in layers'. Kuvat on kuitenkin tältä viikolta, kun kävin postissa (jossa multa ei enää edes kysytä henkilöllisyystodistusta, koska kuulemma kukaan muu ei lähetä tavaraa Suomeen), enää ei ole niin kylmä ja vettäkin jo satoi välillä.

Case 2 MLK
Tänä maanantaina meillä piti tosiaan olla vapaapäivä, koska oli MLK day eli Martin Luther King Jr. Day. Mutta sen sijaan, että olisimme viettäneet vapaapäivää kuten enemmän tai vähemmän kaikki muut koulut, me opiskelimme ahkerasti sillä tällä viikolla tosiaan oli koeviikko, eli midterm exams. Lisäksi olimme kooulussa ekstraoppitunnin, jonka aikana opiskelimme tasa-arvoa naisten urheilun toimiessa esimerkkinä. Kiitokset historianesitelmälle viime vuonna, mitään uutta en oppinut. Maanantain sijaan saimme kuitenkin vapaaksi tämän päivän (perjantai) eli pitkä viikonloppu on nyt sitten vietossa. Ja joka ikinen minuutti unta tulee kyllä kovasti tarpeeseen. Tai itse ainakin valvoin tarpeettoman myöhään, vaikka koulusta pääsikin pois jo 10.32 kokeiden jälkeen. Kyllä en näe logiikkaa siinä, että menemme kouluun 7.20 ja pääsemme pois noin aikaisin. Mutta ehkä siinä on jokin logiikka.

Monivalinta♥︎

Case 3, today
Päätettiin sitten, että kouluttoman perjantain kunniaksi vietetään aikaa yhden kaverin kanssa (nimeltään Mackenzie) ja otettiin toinenkin kaveri (Alexa) mukaan. Mutta ihan vaan koska South Lyon, ei oikein keksitty mitään järkevää tekemistä. Niimpä mentiin Kensington Metroparkiin ruokkimaan pikkulintuja. Oli aika jännää. Ja päädyttiin sieltä sitten Kensigton Farmille, joka on siis maatila keskellä Metroparkia, jolle voi mennä katselemaan eläimiä, koska en tiedä, moniko näistä ihmisistä on oikeasti nähnyt lehmän elämäsä aikana. Tai ainakin ensimmäinen kysymys oli, että 'Is that a cow?' kun näimme lehmän. Joka tapauksessa oli oikein hauskaa, mutta veikkaanpa, ettei missään muualla kuin South Lyonissa tälläinen vapaa-ajanvietto olisi ihan normaalia...

'Michigan Barn of the year 2012'

No, tässä kai kaikki tällä erää. Huomenna ollaan menossa hostperheen kanssa Detroitiin Auto Showhun. Kuullostaa varmaan teille tylsältä, mutta kaikki, jotka sielä on ollut, on tykännyt. JOten enköhän minäkin.

Paluu arkeen

Aika kuluu yllättävän nopeasti, vaikka välilä tuntuukin, ettei englannin tunnilla istuessa kellon minuuttiviisari hievahdakaan kymmeneen minuuttiin. Mutta siten sitä yllättäen huomaakin, että on taas kulunut kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi sai aikaiseksi kirjautua Bloggeriin ja postailla edes jotakin hajanaisia kuulumisia täältä Michiganista.

Viimeksi kun kirjoitin ei täällä tainnut vielä olla edes lunta. No nyt sitä on. Ja on kylmäkin, vaikka ei oikeasti olekaan, tuntuu vaan siltä. Lämpötila oli tänään aamulla nollassa eli noin 17 pakkasastetta celsiusta, mikä tuntui aikasen kylmältä. Ilmankosteus ja jatkuva tuuli kuitenkin ilmeisesti vaikuttavat lämpöaistimukseen.

tältä näytti 30. joulukuuta

2.1.15 

Kävelin kotiin ja tältä näytti maailma 

 Joka tapauksessa olen siis palannut arkeen, mikä tarkoittaa opiskelua, koripalloa ja nukkumista vuorotellen vahtelevassa suhteessa. Lisämausteena mukaan saattaa vielä tulla koulun kevätmusikaali, mikäli pääsin eilisistä koe-esiintymisistä mukaan. Ensi viikon aikana on myös ensimmäisen semesterin loppukokeet tai mid-term exams, kuten niitä kutsutaan. En itse ole ihan kauhean huolissani muista kuin englanninkokeesta, sillä vaikka tänään sijoituinkin viidenneksi (5/27) kielioppikisassa, niin kokeen pääpainotus on kirjallisuudessa, mikä henkilökohtaisesti on minulle vaikeaa. Kokeethan ovat toisaalt esseetä lukuunottamatta monivalintaa, ja olen oppinut, että todennäköisin oikea vaihtoehto on c tai vastausvaihtoehdoista riippuen A eli 'truth'.

Tältä näyttää aika usein viimeisenä illalla mun puhelimen näyttö

Governmentin kertausta

Viime viikonloppuna olin myös Yfun puolivuotistapaamisessa, mikä siis tarkoittaa melko lailla sitä, että puolet vaihtovuodesta on takana. Näin sanoo myös arvioitu päivälaskurini, joka laskee päiviä juhannukseen (156), jota ennen todennäköisesti tulen kotiin. En laske päiviä siksi, etten viihtyisi täällä, vaan siksi, että on asioita, joita kaipaan Suomessa ja kotona, ja tahdon tietää, kauanko siihen on, että pääsen taas syömään ruisleipää tai irtokarkkeja. Ja Yfun valmennuksesta sanottakoon sen verran, että zumbaaminen oli hauskaa, ja opin, että minulla on asenneongelma. Ihan vaan siksi, että sanoin ääneen, etten pidä chilistä (joka on siis keittoruoka, valmistettu pavuista, jauhelihasta, juustosta, tomaatista ja paprikasta...). Joten minulla on kuulemma 'bad attitude towards everything'. Onneksi olin siihen mennessä ollut inoa, joka millään lailla osallistuu keskusteluun.. Mutta se on heidän mielipiteensä. Valmennuksessa oli myös minulle entuudestaan tuttu saksalainen vaihtarityttö, joka oli murtanut molemmat jalkansa liikarasituksesta juostessaan koulun maastojuoksujoukkueessa. Hän joutuu nyt käyttämään koulussa pyörätuolia, eikä oikeastaan voitehdä mitään järkevää, kun jalkoja pitäisi vaan lepuuttaa..

Itse lähden tästä kohta koripalloharjoituksiin, joten lopettelen tälläkertaa tähän. Yritän jatkossa taas löytää aikaa kirjoitella enemmänkin, esimerkiksi tuosta koriksesta.

Haleja.

Edit: empä sitten ollut tarpeeksi hyvä päästäkseni musikaaliin. Ei se mitään, niin vähän arvelinkin. Voi siis ruveta treenaamaan jalkapalloa varten.

Iloja ja suruja.

Aluksi täytynee pyytää anteeksi, että on mennyt melkein kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään. Kaksi viikkoa olin vain liian laiska ja kiireinen, mutta viime lauantaina olin jo avaamassa tietokonetta, kun sain kuulla suru-uutisen. Hostäitini isä oli kuollut. Lähdettiin sitten äkkilähdöllä Pohjois-Michiganiin  hostäitini äidin luokse, eikä siinä juuri sitten blogiin kirjoiteltu. Perille saavuttiin sunnuntaina, ja hautajaiset oli eilen. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mukaanlukien sen hostveljeni jota en ollut vielä tavannut, Keithin. Ja koska kaikki sisarukset oli samassa paikassa yhtä aikaa niin hostisäni sanoikin munulle että 'it's your first full Harmon experience.' Keith on siis armeijassa Kaliforniassa, ja tuli nyt sitten jouluksi kotiin. Alunperin hänen piti tulla vasta torstaina, mutta hautajaisten takia saa ilmeisesti lähteä aikaisemmin.

Nyt olen siis kuitenkin jo kotona, tosin oltiin kotona sen verran myöhään, ettei mennä Brianin kanssa tänään kouluun. Huomenna sitten, eikä koulupäiviä nyt muutenkaan ole jäljellä kuin kaksi, koska perjantai on viimeinen koulupäivä ennen lomaa (uskoisin, että näin on myös Suomessa). Meidän piti leipoa joululeivonnaisia sunnuntaina kaikki yhdessä, muttei tietenkään leivottu, kun oltiin reissun päällä. Se siirtyi nyt sitten tälle viikonlopulle. Perjantaina tulevan kylään hostisäni vanhemmat, ja ensi maanantaina on meillä kotona Holiday Party, johon tulevat kaikki hostäitini sukulaiset, joita on paljon. Brianilla on 50 serkkua ja hostäitini vanhemmilla on 103 lastenlasta. ehkeivät ne nyt ihan kaikki tule, mutta suuri osa kuitenkin.

Täällä on siis joulu täydessä vauhdissa, joulukuusi on koristeltu jo parisen viikkoa sitten ja jouluvalot on ollut pihamaalla ainakin kolme viikkoa. Eihän tässä tosiaan ole jouluunkaan enää kuin viikko, ei kyllä yhtään tunnu joululta kun ei ole lunta (pohjoisessa kyllä oli, mutta South Lyonissa ei ole) ja olen missannut itsenäisyyspäivän, kauneimmat joululaulut ja seurakunnan joululaulukierroksen. Mutta kai se siitä sitten, kunhan saadaan brianin kanssa aikaiseksi tehdä piparkakkutalo. Se kun kuuluu viraallisesti jouluun.

Joulukuusen metsästystä

Eikä käsi tärissyt, tässä ei kyllä oo läheskään kaikki jouluvalot

JOulukuusi.

Koripallokausikin on täydessä vauhdissa, treenataan neljästi viikossa ja sitten on kaksi peliä. Olen parissa pelissä päässyt kentällekin, vaikka olenkin aika huono. Annan kuitenkin kaikkeni ja kehityn koko ajan. Joukkue on tosi mukava suurimmalta osin, mutta ei kuitenkaan kovin korkeatasoinen, sillä ollaan voitettu vaan yksi peli (pelattu viisi). Mutta kausi on vasta alussa ja tästä noustaan. Toivottavasti.

Nyt lupaan, että kirjoitan joulun aikana useamman kerran, kun ei tarvitse mennä kouluun. En enää hylkää teitä näin pitkäksi ajaksi. Haleja Suomeen.

100 päivää.

Terve taas. Paljon on tapahtunut näinä kahtena viikkona, joina en ole mitään kirjoittanut. Kyse ei siis ole siitä, että ei olisi mitään kirjoitettavaa, vaan siitä, ettei oikeastaan ole aikaa kirjoittaa tai edes avata tietokonetta. Kaiken tämän ohella skpetin viime viikolla Suomeen pariinkin otteeseen, joten tuntui siltä, ettei sen lisäksi jaksa enää blogia kirjoittaa. Nyt kuitenkin palaan normaaliin päiväjärjestykseen.

Tärkeimmät ensin. Ulkona on nyt virallisesti kylmä = lämpötila on alle 32°F eli nolla celsiusta. Lisäksi maahan leijailee hiljalleen lumihiutaleita, ja jonkin verran oli lunta maassa tänä aamuna kun lähdin aamulenkille. Tosin auringon paistaessa se sulaa pikkuhiljaa, mutta ensi yönä pitäisi taas tulla hiukan lisää lunta, joten ehkäpä se maa tuosta muuttuu pysyvämminkin valkoiseksi. Ainakaan ei vettä pitäisi lähipäivinä sataa, mikä on hyvä alku noin lumen pysymistä ajatellen.

Tällä viikolla oli tryoutit koripallojoukkueeseen. Minun piti seniorina (12. vuosikurssin opiskelijana, ei vanhuksena) yrittää varsityjoukkueeseen, kun en saa ikäni puolest pelata jv:ssä. Pelaavaan kokoonpanoon en päässyt, mutta voin silti käydä harjoituksissa ja auttaa valmentajaa kirjanpidossa pelireissuilla, joten olen ihan iloinen. Ja jos tästä kehityn ja joku päättää, ettei tahdokkaan olla joukkueessa, niin saatan päästä joukkueeseen. Ehkä. Mutta joka tapauksessa harjoituksissa käyminen lienee parempi vaihtoehto, kun istua kotona.

Asiasta kukkaruukkuun, oltiin viime viikonloppuna (perjantaina itse asiassa) Frankenmuthissa, noin tunnin ajomatkan päässä South Lyonista, käymässä maailman suurimmassa joulukaupassa, joka on auki 361 päivää vuodessa. En sitten tiedä, kuka mahdollisesti tahtoo tehdä jouluostoksensa kesäkuussa, mutta ehkä siihenkin kategoriaan riittää ihmisiä. Frankenmuth sinällänsä oli kaunis, pieni saksalainen kaupunki (anteeksi huono kuva, mutta käytiin vaan kääntymässä, ei niinkään vietetty aikaa siellä), jossa rakennukset on traditionaalisia Baijerilaisia ja jossa on ilmeisesti maailma suurimmat Oktoberfest-juhlat Münchenin ulkopuolella.

Frankenmuth

Joulushoppailun jälkeen käytiin syömässä 'perinteisessä amerikkalaisessa ravintolassa' eli annoskoot oli aika huikeita, mutta ruoka oli kyllä ihan hyvää. Itse söin sienillä ja Swiss cheesellä täytetyn hampurilaisen, joka oli kyllä hyvää. Jälkiruuaksi otettiin sitten yksi annos strawberry shortcakea, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä koko oli aika massiivinen. Mutta jäätelö oli hyvää.

Laitoin sitten silmät juuri sopivasti kiinni.

VIime viikonloppuna oli myös kirkossa. Tällä kertaa kirkko oli kuitenkin pienen seurkunnan jumalanpalvelus yhden High Schoolin auditoriossa. Se oli erilainen kokemus, mutta positiivinen sellainen. Itse jumalanpalveluksen jälkeen yksi nainen tuli kysymään, että mistä olen kotoisin ja kun vastasin, että Suomesta niin hän innostui selittämään kuinka seurakunnan bändin basisti käy jossakin Euroopassa tulkkina ja se saattaa olla Suomessa ja että hän varmasti ymmärtää minua ja että tuo vanha nainen tahtoo ehdottomasti esitellä minut hänelle. En kyllä koskaan basistia tavannut, mutta tuo nainen kertoi, että basisti oli sanonut että näytän kuulemma skandinaaviselta. Väärin meni, Suomihan ei tosiaan kuulu Skandinaviaan, vaikkeivat nämä ihmiset sitä täällä kyllä ymmärrä. On se tosin lähempänä totuutta kuin Sveitsi, Espanja tai Saksa, koska niihinkin maihin on Suomea yritetty kovasti sijoittaa.

Huomenna maastojuoksukausi päättyy viraallisesti ja meillä on banquet eli saadaan kaikki palkinnot ja sitten joudun sanomaan heipat suurelle osalle niistää ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt viimeisen kolme kuukautta. He käyvät toista koulua, enkä enää välttämättä tapaa heitä, jos nyt en sattumalta pelaa heitä vastaan tai jotakin. Aika haikeat fiilikset. Vähän niinkuin tein asioita viimeistä kertaa ennen kuin lähdin Suomesta vuodeksi, niin nyt näen viimeistä kertaa joitakin ihmisiä täällä. Paitsi että aika on mahdollisesti koko loppuelämä.


#eimullamuuta, toivottavasti Suomessa menee hyvin.

Random moments.

Terve taas. Täällä minä edelleen olen. Ei, en ole kuollut ebolaan, vaikka se onkin polttava puheenaihe. Mutta kyllä meni taas yksi kaksi viikkoa ilman että ehdin kirjoittaa sanaakaan. Tai en tiedä oliko  niinkään kiinni ehtimisestä, mutta viitsimisestä ja yleisestä jaksamisesta. Olen kovin väsynyt koko ajan, koska nukun syystä tai toisesta huonosti nykyään, eikä asioita ainakaan auta se, että aamut ovat pimeitä, silloin kun pitäsi nousta ylös on vielä ainakin tunti siihen että aurinko nousee.

Kuitenkin pimeys tuo mukanaan myös kaikenlaista mukavaa kuten syksyn. Ja ruskan. Ruska on täällä tosi kaunis, vaikka tiedänhän minä, että suomalaisena minun ei pitäisi ruskaa ihmetellä. Jotenkin siihen ei vain Suomessa kiinnitä lainkaan huomiota, mutta täällä vaahterat ja muut lehtipuut saa syksyn näyttämään tosi kauniilta ja värikkäältä. Ilmakin alkaa pikkuhiljaa kylmetä. Siellä Suomessahan tosiaan sataa jo lunta, mutta täällä vasta päästään eroon kesästä.

 Maastojuoksukausikin alkaa pikkuhiljaa (viimeinkin) lähestyä loppuaan. Ei sillä, kyllä mä maastojuoksusta tykkään ja erityisesti meidän joukkue on ihan huippu (ihmiset on huippuja, taso ei ehkä niinkään). En tiedä, mitä teen kun en noita maastojuokijoita juurikaan näe harjoitusten ulkopuolella ja ne on kyllä kaikki niin kivoja, tulee ikävä. Tosin sittenhän alkaa tuo koripallo, jota kyllä odotan innolla sitäkin!
Nyt täytyy vaan saada jalat kuntoon, kun kaikenlaista särkyä ja kolotusta on tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin lääkäri määrää.Suurin osa ongelmista on kuitenkin rasitusperäisiä, eli helpottanevat kunhan tämä säännöllinen maastojuoksu loppuu, ja saa taas juosta enemmän omaan tahtiin eikä tarvitse aina vääntää täysillä.

Nyt lyö pahasti tyhjää. En saa sanoja kijoitettua paperille (tietokoneelle) eikä nyt oikein ajatuskaan rullaa. Mutta se minun piti nyt ainakin tuohon otsikkoon viitaten sanoa, että hämmennyin kovasti viime viikon lauantaina, kun istuin olohuoneen sohvalla hostmomin ja Brianin syödessä myöhäistä aamiaista (minä heräsin siinä viiden jälkeen enkä saanut enää unta) ja kuulin etuoven aukeavan. Tässä talossa ei suoraan olohuoneesta näe etuovelle eikä keittiöstä liioin joten oltiin kaikki hyvin hämmentyneitä, koska ei odotettu vieraita. Sitten sellainen parikymppinen random jätkä vaan astelee olohuoneeseen ja näkee mut, tulee halamaan ja sanoo: "you must be Maiju, nice to meet you." VÄhän hämmensi siinä kohtaa. Hetken päästä kävi ilmi että hän on toiseksi nuorin hostsisarukseni Matt, joka on armeijan palveluksessa ja oli päässyt lomille viikonlopuksi ja lentänyt Michiganiin tapaamaan tyttöystäväänsä ja tuli vaan tekemään yllätysvisiitin meillekin. Ihan mukavaahan se oli, mutta kyllä hämmensi. note: Brian ja Matt eivät juurikaan muistuta toisiaan ulkonäkönsä puolesta.

Veikkaampa, että siinä tulivat tärkeimmät asiat mainittua. Oletan, että teitä ei juuri kiinnosta, kuika paljon ja mitä kotitöitä olen tehnyt tai kuinka paljon aikaa kulutan päivittäin kotiläksyihin (paljon). Koulussa menee vahvasti, mistään en mitään ymmärrä mutta silti saan hyviä arvosanoja (ehkä mulla on vaan hyvä tuuri monivalinnoissa). Mitään kovin kummallista ei ole tapahtunut, mutta odotan innolla Yfun Halloween-juhlia ensi lauantaina ja Halloweenia seuraavan viikon perjantaina. Kaikki on ihan hämmästyneitä, kun kerron, ettei Suomessa oikeasti vietetä Halloweenia, ja kaikki on ihan Halloweeneissa jo nyt, vaikka siihen on oikeastaan vielä kaksi viikkoa. En malta odottaa että pääsen kovertamaan(?) kurpitsoja!

Haleja sinne Suomeen!