(Ei otsikkoa)

Jottei elämä olisi turhan yksinkertaista niin maanantai-illan harjoituksissa sain sitten kuulla, että yksi tytöistä on päättänyt, ettei tahdokaan olla koripallojoukkueessa, mikä tarkoitti siis suomeksi, että minulle on paikka! Eli nyt on olemassa mahdollisuus, että saatan jopa jossakin pelissä päästä kääntymään kentällä (so happy). Näin ensimmäisen treeniviikon jälkeen olen jo nyt tosi iloinen, että pääsin joukkueseen, sillä kaikki on tosi kannustavia, vaikken minä todellakaan kovin hyvä koripallossa ole. Joka päivä oppii uutta kuitenkin.

Jokatapauksessa palatakseni noin yleisellä tasolla elämääni täällä Yhdysvalloissa kerrottakoon, että tosiaan olin siellä XC banquetissa viime sunnuntai-iltana. Se oli noin puolen tunnin ajomatkan päässä South Lyonista yhdessä ravintolassa erillisessä tilassa, jossa oli vain joukkue ja vanhemmat/sukulaiset, jotka olivat tulleet katsomaan. Syötiin ruokaa (joka oli muuten aika pahaa, ollakseni rehellinen, tai lähinnä aika mautonta) ja kuunneltiin puheita, joita erinäiset henkilöt pitivät enemmän tai vähemmän mielellään tai velvollisuudesta. Sitten meidät kaikki juoksijat palkittiin, itse sain varsity letterin ja iron horsen (kuvassa) juostuani kaikki kilpailut alusta loppuun varsityssä, scholar athlete -mitalin koulumenestyksestä kauden aikana, commitment to excellence -plaketin käytyäni kaikissa harjoituksissa ja kisoissa ja mitalin Mackinac Islandin ympärijuoksemisesta.

Lisäksi jokainen Senior sai viltin ja pienen muistopullon, joka oli siis Junioreiden suunnittelema lahja Senioreille. Pullo (kuvassa) sisälsi multaa kotiratamme Island laken kamalimmasta ylämäestä, jota kaikki vihaavat, kiven samalta radalta ja spiken, joka on siis ikäänkuin nastarin (#vainsuunnistusjutut) nasta. Mielestäni toi oli kyllä tosi kiva idea, ja se viltti on ihana ja lämmin.

Siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli täällä on LUNTA ja KYLMÄ. Yleensä lunta ei vielä tähän aikaan vuodesta ole ja viikonloppuna se todennäköisesti sulaakin pois, mutta silti, juuri tällä hetkellä kun katson ikkunasta ulos näen valkean peitteen maan päällä ja lämpötila on jossakin 25°F (-4°C) kieppeillä.

Aamulla kouluun lähdettäessä lasiovi (=ovi ulko-oven ulkopuolella, jotta ulko-ovea voi pitää kesällä auki eikä sisälle tule mitään ylimääräistä) on jäässä. Myös auton tuulilasi on jäässä, mikäli se ei ole ollut tallissa, mikä tarkoittaa lisäminuutteja lähtemiseen, joka usein on muutenkin aika hidasta. Täällä ei autoissa ole talvirenkaita, joten teillä kulkeminen oli aika pelottavaa, kun tuntui että auto koko ajan sutii johonkin suuntaan. Brian vaikutti kuitenkin aika varmalta, ja kun olimme eilen jakamassa jotakin mainoksia postilaatikoihin, niin kyllä se aika hyvin osasi parkkeerata auton niin lähelle postilaatikoita, että sain ikkunasta laitettua mainokset laatikkoon.

Tiistaina vietin erinomaisen Governmentin tunnin väitellen Mr. Simovskin kanssa siitä, kuuluuko Suomi Skandinaviaan vai ei. Kyllä olen sitä mieltä, ettei kuulu, mutta kyllähän minä silti ihmisten mielestä näytän skandinaaviselta, vaikken Skandinaviasta olekaan. Mutta ei Mr. Simovskikaan näytä makedonialaiselta, vaikka Makedoniasta onkin. JOka tapuksessa hän googletti Suomen, eikä siltikään myöntänyt, ettei Suomi ole Skandinaviaa. Löysin kuvan (alla), joka selittää maantiedon. Näille kyllä täällä opetetaan Skandinavia yhtenä könttinä, ja muutenkin Euroopan maantieto ontuu ja pahasti, mikä tuntuu vähän hassulta, kun itsehän muistan edelleen Väli-Amerikan pikkuvaltiot ulkoa, koska ne piti opetella kahdeksannella (?) luokalla. Ai niin - eihän nää täällä edes tiedä, mikä noista on SUomen lippu.

ENsi viikolla on THanksgiving, eli koulua on vain kahtena päivänä. Aamen. Tästä sitten alkaa viraallisesti Holiday season ja koko keväänkin ajan on lomia aina muutaman viikon välein, eli aika alkaa kulua kuin siivillä (kuulemma). Itse olen vähän skeptinen sen sihteen, että koulu menisi muka nopeasti, mutta odotan kyllä innolla elämäni ensimmäistä kalkkunajuhlaa ja myös joulua.

Eipä muuta täällä erää. Paitsi että tänään loppui toinen Marking period koulussa eli kolmasosa kouluvuodesta on takana, mikä tuntuu aika hurjalta.

100 päivää.

Terve taas. Paljon on tapahtunut näinä kahtena viikkona, joina en ole mitään kirjoittanut. Kyse ei siis ole siitä, että ei olisi mitään kirjoitettavaa, vaan siitä, ettei oikeastaan ole aikaa kirjoittaa tai edes avata tietokonetta. Kaiken tämän ohella skpetin viime viikolla Suomeen pariinkin otteeseen, joten tuntui siltä, ettei sen lisäksi jaksa enää blogia kirjoittaa. Nyt kuitenkin palaan normaaliin päiväjärjestykseen.

Tärkeimmät ensin. Ulkona on nyt virallisesti kylmä = lämpötila on alle 32°F eli nolla celsiusta. Lisäksi maahan leijailee hiljalleen lumihiutaleita, ja jonkin verran oli lunta maassa tänä aamuna kun lähdin aamulenkille. Tosin auringon paistaessa se sulaa pikkuhiljaa, mutta ensi yönä pitäisi taas tulla hiukan lisää lunta, joten ehkäpä se maa tuosta muuttuu pysyvämminkin valkoiseksi. Ainakaan ei vettä pitäisi lähipäivinä sataa, mikä on hyvä alku noin lumen pysymistä ajatellen.

Tällä viikolla oli tryoutit koripallojoukkueeseen. Minun piti seniorina (12. vuosikurssin opiskelijana, ei vanhuksena) yrittää varsityjoukkueeseen, kun en saa ikäni puolest pelata jv:ssä. Pelaavaan kokoonpanoon en päässyt, mutta voin silti käydä harjoituksissa ja auttaa valmentajaa kirjanpidossa pelireissuilla, joten olen ihan iloinen. Ja jos tästä kehityn ja joku päättää, ettei tahdokkaan olla joukkueessa, niin saatan päästä joukkueeseen. Ehkä. Mutta joka tapauksessa harjoituksissa käyminen lienee parempi vaihtoehto, kun istua kotona.

Asiasta kukkaruukkuun, oltiin viime viikonloppuna (perjantaina itse asiassa) Frankenmuthissa, noin tunnin ajomatkan päässä South Lyonista, käymässä maailman suurimmassa joulukaupassa, joka on auki 361 päivää vuodessa. En sitten tiedä, kuka mahdollisesti tahtoo tehdä jouluostoksensa kesäkuussa, mutta ehkä siihenkin kategoriaan riittää ihmisiä. Frankenmuth sinällänsä oli kaunis, pieni saksalainen kaupunki (anteeksi huono kuva, mutta käytiin vaan kääntymässä, ei niinkään vietetty aikaa siellä), jossa rakennukset on traditionaalisia Baijerilaisia ja jossa on ilmeisesti maailma suurimmat Oktoberfest-juhlat Münchenin ulkopuolella.

Frankenmuth

Joulushoppailun jälkeen käytiin syömässä 'perinteisessä amerikkalaisessa ravintolassa' eli annoskoot oli aika huikeita, mutta ruoka oli kyllä ihan hyvää. Itse söin sienillä ja Swiss cheesellä täytetyn hampurilaisen, joka oli kyllä hyvää. Jälkiruuaksi otettiin sitten yksi annos strawberry shortcakea, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä koko oli aika massiivinen. Mutta jäätelö oli hyvää.

Laitoin sitten silmät juuri sopivasti kiinni.

VIime viikonloppuna oli myös kirkossa. Tällä kertaa kirkko oli kuitenkin pienen seurkunnan jumalanpalvelus yhden High Schoolin auditoriossa. Se oli erilainen kokemus, mutta positiivinen sellainen. Itse jumalanpalveluksen jälkeen yksi nainen tuli kysymään, että mistä olen kotoisin ja kun vastasin, että Suomesta niin hän innostui selittämään kuinka seurakunnan bändin basisti käy jossakin Euroopassa tulkkina ja se saattaa olla Suomessa ja että hän varmasti ymmärtää minua ja että tuo vanha nainen tahtoo ehdottomasti esitellä minut hänelle. En kyllä koskaan basistia tavannut, mutta tuo nainen kertoi, että basisti oli sanonut että näytän kuulemma skandinaaviselta. Väärin meni, Suomihan ei tosiaan kuulu Skandinaviaan, vaikkeivat nämä ihmiset sitä täällä kyllä ymmärrä. On se tosin lähempänä totuutta kuin Sveitsi, Espanja tai Saksa, koska niihinkin maihin on Suomea yritetty kovasti sijoittaa.

Huomenna maastojuoksukausi päättyy viraallisesti ja meillä on banquet eli saadaan kaikki palkinnot ja sitten joudun sanomaan heipat suurelle osalle niistää ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt viimeisen kolme kuukautta. He käyvät toista koulua, enkä enää välttämättä tapaa heitä, jos nyt en sattumalta pelaa heitä vastaan tai jotakin. Aika haikeat fiilikset. Vähän niinkuin tein asioita viimeistä kertaa ennen kuin lähdin Suomesta vuodeksi, niin nyt näen viimeistä kertaa joitakin ihmisiä täällä. Paitsi että aika on mahdollisesti koko loppuelämä.


#eimullamuuta, toivottavasti Suomessa menee hyvin.

The End of XC

Heissan taas. En tiedä mihin aika oikein menee, mutta nyt on tullut se aika vuodesta, kun on aika sanoa pikkuhiljaa hyvästit syysurheilulajeille ja siirtyä talvilajeihin, kuten koripalloon. Ja kyllä, tämä siis tarkoittaa sitä, että maasjuoksukausi on ohitse, etenkin nyt kun vahvasti vaikuttaa siltä, ettei kukaan South Lyonista juossut tarpeeksi nopeasti päästäkseen osavaltionmestaruuskisoihin. Omalta osaltani kausi siis päättyi perjantaina ⎯ ei ehkä niin kovin hohdokkaaseen suoritukseen mutta päätyi kumminkin ⎯ Regionalsiin Uncle John's Cider Millille, joka siis sijaitsee puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Tällä kertaa matkattiin poikien kanssa yhteisellä bussilla, koska mukana ei ollut kaikki tytöt tai pojat; ainoastaan SLHS varsity eli 7 nopeinta.

Kyllä enemmän vähemmän kaikki itki kisan jälkeen ja kuva on sen mukainen

Oltiin niitten kuuluisien maissipeltojen keskellä.

 Rata oli kamala. Siitä ei kukaan tykännyt. Tosin kun ennen kisaa käveltiin se läpi niin se vaikutti ihan hauskalta. Mutta kävelyvauhtiinhan eivät 90° kulmat juuri vaikuta. Mutta kun juokset käytännössä niin kovaa kuin jaksat 105 muun juoksijan kanssa ja joudut tekemään 90° kulman 21 kertaa se jonkun verran hidastaa. Uskokaa pois. Paikkana se Cider Mill tosin oli ihan hauska, vaikkei meillä ollutkaan juuri aikaa käydä esimerkiksi lahjatavarakaupassa. Mutta saatinpahan ilmaisia donitseja kisan jälkeen.

Eilen olin sitten iltasella Yfun Halloweenpartyissa Royal Oakissa, joka on noin 45 minuutin ajomatkan päässä South Lyonista. Tapasin jälleen uusia ihmisä eri maista ja maanosista, jopa yhden Suomesta, mutta yhtään sanaa suomen kieltä ei kyllä vaihdettu. Olisipa tuntunut oudolta vaan yht'äkkiä alkaa keskustelemaan suomeksi, vaikka tanskan puhuminen ei vaikuttanut tanskalaisille vaihtareille olevan mikään suuri ongelma. Joka tapauksessa opin heittämään jenkkifutista ja kovertamaan kurpitsalyhdyn, mikä oli yllättävän helppoa ja tosi hauskaa! Oon niin ylpeä mun ensimmäisestä carved pumpkinista, että pakko on laittaa kuva vielä tännekin.. Lisänä vielä eilinen pukuni, joka oli hiukan kiireessä keksitty, kun ei ollut aikaa juuri laittautua.. Hostsiskon lapset oli kylässä ja pikku-Jack halusi välttämättä leikkiä leluautoilla mun kanssa.

Bat(wo)man is ready for Halloween

It's smiling!

Tässä kaikki tällä erää, Auf Wiedersehen!

Random moments.

Terve taas. Täällä minä edelleen olen. Ei, en ole kuollut ebolaan, vaikka se onkin polttava puheenaihe. Mutta kyllä meni taas yksi kaksi viikkoa ilman että ehdin kirjoittaa sanaakaan. Tai en tiedä oliko  niinkään kiinni ehtimisestä, mutta viitsimisestä ja yleisestä jaksamisesta. Olen kovin väsynyt koko ajan, koska nukun syystä tai toisesta huonosti nykyään, eikä asioita ainakaan auta se, että aamut ovat pimeitä, silloin kun pitäsi nousta ylös on vielä ainakin tunti siihen että aurinko nousee.

Kuitenkin pimeys tuo mukanaan myös kaikenlaista mukavaa kuten syksyn. Ja ruskan. Ruska on täällä tosi kaunis, vaikka tiedänhän minä, että suomalaisena minun ei pitäisi ruskaa ihmetellä. Jotenkin siihen ei vain Suomessa kiinnitä lainkaan huomiota, mutta täällä vaahterat ja muut lehtipuut saa syksyn näyttämään tosi kauniilta ja värikkäältä. Ilmakin alkaa pikkuhiljaa kylmetä. Siellä Suomessahan tosiaan sataa jo lunta, mutta täällä vasta päästään eroon kesästä.

 Maastojuoksukausikin alkaa pikkuhiljaa (viimeinkin) lähestyä loppuaan. Ei sillä, kyllä mä maastojuoksusta tykkään ja erityisesti meidän joukkue on ihan huippu (ihmiset on huippuja, taso ei ehkä niinkään). En tiedä, mitä teen kun en noita maastojuokijoita juurikaan näe harjoitusten ulkopuolella ja ne on kyllä kaikki niin kivoja, tulee ikävä. Tosin sittenhän alkaa tuo koripallo, jota kyllä odotan innolla sitäkin!
Nyt täytyy vaan saada jalat kuntoon, kun kaikenlaista särkyä ja kolotusta on tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin lääkäri määrää.Suurin osa ongelmista on kuitenkin rasitusperäisiä, eli helpottanevat kunhan tämä säännöllinen maastojuoksu loppuu, ja saa taas juosta enemmän omaan tahtiin eikä tarvitse aina vääntää täysillä.

Nyt lyö pahasti tyhjää. En saa sanoja kijoitettua paperille (tietokoneelle) eikä nyt oikein ajatuskaan rullaa. Mutta se minun piti nyt ainakin tuohon otsikkoon viitaten sanoa, että hämmennyin kovasti viime viikon lauantaina, kun istuin olohuoneen sohvalla hostmomin ja Brianin syödessä myöhäistä aamiaista (minä heräsin siinä viiden jälkeen enkä saanut enää unta) ja kuulin etuoven aukeavan. Tässä talossa ei suoraan olohuoneesta näe etuovelle eikä keittiöstä liioin joten oltiin kaikki hyvin hämmentyneitä, koska ei odotettu vieraita. Sitten sellainen parikymppinen random jätkä vaan astelee olohuoneeseen ja näkee mut, tulee halamaan ja sanoo: "you must be Maiju, nice to meet you." VÄhän hämmensi siinä kohtaa. Hetken päästä kävi ilmi että hän on toiseksi nuorin hostsisarukseni Matt, joka on armeijan palveluksessa ja oli päässyt lomille viikonlopuksi ja lentänyt Michiganiin tapaamaan tyttöystäväänsä ja tuli vaan tekemään yllätysvisiitin meillekin. Ihan mukavaahan se oli, mutta kyllä hämmensi. note: Brian ja Matt eivät juurikaan muistuta toisiaan ulkonäkönsä puolesta.

Veikkaampa, että siinä tulivat tärkeimmät asiat mainittua. Oletan, että teitä ei juuri kiinnosta, kuika paljon ja mitä kotitöitä olen tehnyt tai kuinka paljon aikaa kulutan päivittäin kotiläksyihin (paljon). Koulussa menee vahvasti, mistään en mitään ymmärrä mutta silti saan hyviä arvosanoja (ehkä mulla on vaan hyvä tuuri monivalinnoissa). Mitään kovin kummallista ei ole tapahtunut, mutta odotan innolla Yfun Halloween-juhlia ensi lauantaina ja Halloweenia seuraavan viikon perjantaina. Kaikki on ihan hämmästyneitä, kun kerron, ettei Suomessa oikeasti vietetä Halloweenia, ja kaikki on ihan Halloweeneissa jo nyt, vaikka siihen on oikeastaan vielä kaksi viikkoa. En malta odottaa että pääsen kovertamaan(?) kurpitsoja!

Haleja sinne Suomeen!

Kadonnutta Suomea etsimässä.

Empä kyllä nyt muista, mitä kirjoitin viikko sitten, mutta kertailen nyt vähän, mitä viikon aikana on tapahtunut ennen kuin oma pehmoinen peti kutsuu..

Viikolla nyt ei varsinasesti tapahtunut mitään kovinkaan kummallista, paitsi että kärsin pienoissydäkohtauksen kun Governmentintunnin puolivälissä perjantaina opettajalle soitettiin ja minut pyydettiin kansliaan (mikä on harvemmin hyvä merkki). Kansliassa minulle kuitenkin kerrottiin, että olen saanut rehtorilta luvan siirtyä Algebra 2:sta astetta korkeampaan matematiikkaan eli Pre-Calculukseen, joka onkin jo nyt kahden oppitunnin jälkeen osoittautunut enemmän haastavaksi ja enemmän mielenkiintoiseksi.

Viikonloppu olikin sitten ikimuistoinen. Maastojuoksujoukkue teki vuosittaisen matkansa U.P:lle eli Pohjois-Michiganiin. Joukkueen keskuudessa sitä kutsuttiin nimellä SOO, minkä alkuperästä en ihan saanut selvyyttä. Joka tapauksessa oli ihan mahtava reissu erinomaisessa seurassa.

Sault Sainte Mariessa oli molemmat liput salossa, koska oltiin ihan rajalla.

Matka alkoi perjantaina heti koulun jälkeen. Ensimmäisenä bussissa vaihdettiin Goodie Bagit, eli pienet lahjapussukat etukäteen arvotulle salaiselle ystävälle. Tyypillisesti ne sisältävät karkkia ja ehkä jotakin suolaista naposteltavaa sekä joku pieni yllätys. Itse neuloin lapaset Lealle, ja hän piti niistä kovasti. Perjantaina Istuttiin bussissa melkein kuusi tuntia, välillä pysähdyttiin pienelle lenkille ja syömään Gaylordissa. Vettä tuli kuin juuri sieltä, ja sateesta muodostuikin viikon johtava teeema, sillä joka päivä taivas muisti meitä kaatamalla vettä niskaamme kuin saavista.

Yritettiin kuvata mutaa, mutta se ei oikein näy..

Maisemia

ihankuin Suomessa! 

Kelpasi tällä radalla maisemien puolesta juosta!

Lauantaina suunnattiin sitten vielä pari tuntia pohjoiseen Mackinaw Citystä, eli siitä kauoungista, jossa yövyimme molemmat yöt. Paikan nimi oli Sault Sainte Marie ja kilpailu oli nimeltään Elks Invitational. Kilpailupaikka oli kuvankaunis ja oikeastaan muistutti suuressa määrin Suomea, mikä sai minut tuntemaan melkoista koti-ikävää, mutta onneksi oli kaikki ne ihanat maastojuoksuihmiset ympärillä. Oma juoksu nyt ei mutaisissa ja sateisissa olosuhteissa oikein kulkenut. Loppusijoitus oli 18, mutta kaukana South Lyonin nopeimmista. Jalkani on edelleen kipeä, mikä olennaisesti luonnollisestikin vaikuttaa juoksemiseen. Tänään tosin juoksu kulki paremmin, mutta huomenna menen Trainerin puheille ja luultavasti joudun lepuuttamaan muutaman päivän, ei sillä että jalkani siitä paranisi.

Mackinaw Bridge - ainut paikka jossa voit ajaa autolla niemeltä toiselle Michiganissa.

Kyllä, se on järvi.

Mackinac Island - ei autoja, vain hevoskärryjä

Sunnuntaina oltiin sitten Mackinac Islandilla, joka on pieni saari Makinaw Cityn edustalla Lake Huronissa. Saari on tunnettu turistikohde, sillä sillä ei ole ainuttakaan autoa; vain hevoskärryjä. Rakennuksetkin on vähän vanhanaikaisia, mutta tosi kauniita. Asukkaita saarella on suunnilleen 500. Maastojuoksujoukkue juoksi saaren ympäri (8 mailia) ja jokainen, joka teki sen pysähtymättä tulee saamaan lähitulevaisuudessa mitalin. Itse siis myöskin kuulun tähän ryhmään. Toinen asia, josta Mackinac Islan on tunnettu on Mackinac Fudge, eli toffee, jota ostetaan suurina viipaleina (7 dollaria/kpl) ja joka on tosi makeaa, mutta ainakin kirsikan ja suklaanmakuinen oli tosi hyvää. Sunnuntaina paluumatkalla bussissa jokainen söikin sitten toffeeta uusi huppari tai collegepaita päällään, sillä olimme melkein pakotetut ostamaan jotakin lämmintä päällepantavaa, kun kaikki tavarat olivat läpimärkiä kaatosateen ja saarelle kulkevan lautan jäljiltä. Eipä silti, itse löysin kivan hupparin, joka kertoo suurten järvien nimet.

Tänään oli Homecoming meet ja Senior night, koska tänään oli kauden viimeinen Dual meet, eli kahden joukkueen välinen kilpailu. South Lyon kohtasi South Lyon Eastin kotiradallamme Island lakella. Toisin sanoen siis juoksimme kavereitamme vastaan, sillä SL ja East harjoittelevat yhdessä. Kisan jälkeen Coach Dave piti jokaiselle Seniorille pienen puheen ja meidät kukitettiin. Minä sain kuulla olevani koko joukkueen 'Favorite Finn' ja tehneeni suuren vaikutuksen motivaatiollani ja nopeudellani heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ja koko hommahan pättyi tietysti  Apple Cideriin ja donitseihin. Vanhemmat olivat myös tehneet jokaiselle joukkueen jäsenelle oman Homecoming signin, eli kyltin, jossa oli kuvia ja tekstejä ja myös minun hostvanhempani olivat tehneet minulle kyltin. Rata, jota juoksimme oli reunustettu kylteillä, joita oli melko paljon, sillä poikienkin homecoming meet oli tänään samassa paikassa. Tämä oli minulle yllätys, mutta mielestäni aika hauska idea..

Homecoming signs

Pitäisi varmaan kirjoittaa useammin niin ei olisi kauheasti asiaa aina kerralla.

Kiireisen elämän keskeltä.

Kyllä nyt on Homecoming takana ja Soo eli XC:n Mackinac Island trip edessä. Ja tekemistä tuntuu olevan joka päivä aina vaan enemmän kun edellisenä päivänä.

Viime viikonloppuna oli siis Homecoming. Perjantai-iltana olin katsomassa jenkkifutispeliä ystäväni Julien ja hänen ystäviensä kanssa. South Lyon voitti. Puoliajalla eli toisen neljänneksen jälkeen esiteltiin ensin Homecoming Court eli jokaiselta vuosikurssilta valittu prinsessa ja prinssi ja lopulta kruunattiin Senior King and Queen. Nämä olivat siis äänestyksen tulosta, eivät yksittäisten ihmisten päätöksiä.

Oikeastaan Freshman, Sophomore ja Junior prinssi ja prinsessa julkistettiin jo aiemmin viikolla ja esiteltiin ensimmäisen kerran perjantaina päivällä assemblyssä (jonka suomenkielisestä nimestä en aio edes heittää arvausta). Assembly oli kuitenkin sellainen yleinen sekoilu, jossa koko koulu kerääntyi Main Gymiin vuosikursseittain ja sitten pompon- ja cheerleadertytöt esiintyivät ja urheilujoukkueiden kapteenit esiteltiin jne. Yllätyksenä jenkkifutisjoukkueen valmentaja sai jonkun 'viikon valmentaja' -palkinnon, jonka luovutti Detroit Lionsin (joka on siis jenkkifutisjoukkue) maskotti (jonka nimeä en enää muista).

SENIORS

Meidän koulun maskotti. Leijona on yllättävä valinta, kun miettii, että kaupungin nimi äännetään niinkuin  Lion.

Cheerleaderit olivat saaneet futispojatkin mukaan stuntteihin - oli aika hienon näköistä!

Lauantaina ennen tansseja oli sitten XC Meet, mikä ei varmasti enää tässä kohtaa yllätä ketään. Täällä kertaa suuntana oli Centerline Invitational juuri Detroitin ulkopuolella. Nämä kisat menikin hyvin Hyvin tasaisella radalla High Schoolin pihassa. Loppusijoitus oli 5. ja meidän joukkue voitti joukkuekilpailun. Cross countryssä säännöt menee siis niin että juokset niin kovaa kuin jaksat ja saat sijoituksesi perusteella joukkueellesi pisteitä. Mitä vähemmän pisteitä, sitä parempi sjoitus tai jotain, en oo itsekään ihan selvillä..

Voittajafiilis.

Joku äideistä on ottanut asiakseen laittaa jokaisen SLHS:n juoksijan kaapinoveen tsemppijulisteen aina ennen meetiä :)

 Lauantai-iltana oli sitten Homecoming Dance, eli käytiin Connorin (joka siis on se poika Governmentin luokaltani) kanssa syömässä ja sitten mentiin yhdessä Homecomingiin, joka siis pidettiin koululla Commonsissa, mikä tarkoittaa aulaa tai sitä tilaa, jossa syödään peanut butter&jelly -sandwichejä lounaaksi. (Just kidding - en tykkää peanut butterista.) Connor ei kuitenkaan osannut tai halunnut tanssia, joten aika nopeasti oltiin molemmat omien kavereittemme kanssa. Mutta kyllä siellä ihan hauskaa oli. Meininki oli vähän sama kuin KLL:n diskossa, eli ei nyt päätä huimannut (kaikella rakkaudella suunnistajat).

Sunnuntaina käytiin paikallisella festivaalilla, Pumpkinfestilla. Kun kysyin, miksi sitä vietetään, niin sain vastauksen että ihan vaan siksi että voidaan juhlia. Eikai siinä sitten mitään. Kurpitsoja oli paljon ei kokoisia ja näköisiä. Toki oli paljon muutakin, mitä maanviljelijät myi ja söin varmaan elämäni ensimmäisen corn dogin, joka on vähänkuin hotdog, mutta nakin ympärillä on leivän sijasta apistettua maissitaikinaa, joka maistuu aavistuksen makealta ja on tosi, tosi hyvää.

Liikenne oli poikki, koska tämä seisoi suurimmassa risteyksessä,  mitä kaupungista löytyy.

Sellaista tänne South Lyoniiin tällä hetkellä kuuluu. Ai niin - se vielä että opettajat yrittävät koulussa siirtää mut toiselle matematiikankurssille, joka on vaikeampi kuin tämänhetkinen. Tällä hetkellä kuitenkin opo on kapulana rattaissa. Govermentista en vieläkään ymmärrä mitään..

one hill of a sport

Perjantaina olin tulossa kirjoittamaan tänne, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Onneksi en tullut. Sillä nyt on. Tavallisen kouluviikon (okei, onko mikään täällä tavallista) jälkeen olen nyt siirtynyt vahvasti sairastuvan puolelle. Siis saavuttanut sen rajapyykin, jonka jälkeen voin kutsua itseäni flunssaiseksi. Ääntä ei käytännössä ole (yskiessä kyllä koko naapurusto kuulee) ja nenä on kovasti paljon tukossa. Ja kun sanoin coach Davelle eilen ennen meetiä, etten tiedä, onko minun kannattavaa juosta, hän vain totesi että: 'Everyone is having a little cold.'

Joten eilen sitten juoksin hyvin puolikuntoisena Jefferson-Monroe Inviten, joka oli kyllä ehkä toistaiseksi hauskin kilpailu, jossa olen ollut. Ensinnäkin paikka oli ihan mahtava: Sterling state park aivan Lake Erien (yksi suurista järvistä) rannalla. Maisema oli kyllä niinkuin suurenkin meren rannalla, sillä Suuret järvet ovat todellakin suuria, eli vastarannasta ei kyllä ollut tietoakaan. Tietysti oli ihan kiva sääkin: aurinkoa ja pieni tuulenvire sekä lämpöä aamusella semmoinen 20 astetta.

Rata oli aika tasainen ja kulki ihan rannassa. Paikalla oli paljon väkeä, ja koska rata oli lähes kokonaan yhdellä nurmikentällä, oli kannustus aika huimaa. Oma loppuaikani oli muistaakseni 21.15 ja sijoitus 17. Sain siis toisen varsity cross country -mitalini. So happy. Vähän jäi kuitenkin kaivelemaan, kun East juoksi toisessa kisassa samassa paikassa ja Erin sijoittui 6:nneksi huonommalla ajalla. Hmph, olisin varmaan voittanut sen divisioonan.

Varsity Girls!

Osa tytöistä kävi sitten kisan jälkeen uimassa. Itse päätin olla menemättä, kunhan uitin jalkojani, sillä tosiaan olin ja olen edelleen kipeänä. Taiteellisia valokuvia kyllä sain aalloista..

Cross County. It's one hill of a sport.

Ja vaikka yleensä en tykkää käyttää puuvillat-paitoja enkä näin ollen osta muistopaitoja meeteistä niin tää oli ihan pakollinen. Näillä on paljon kaikenlaisia lausahduksia maastojuoksusta. Mutta tämä oli ehdottomasti paras tähän mennessä (kuva yläpuolella). Muita hyviä on ollut esimerkiksi:

7 days without running makes one weak.

Our sport is your sport's punishment.

The purpose of running is not to win a race. The purpose of running is to test the limits of human heart.

Asiasta kukkaruukkuun ensi viikonloppuna on Homecoming. Mulle ei ole ihan selvinnyt, miksi sitä juhlitaan, mutta se tarkoittaa että perjantai-iltana on jalkapallo- (football, ei soccer) -peli, jota koko koulu menee katsomaan ja lauantai-iltana on sitten Homecoming dance. Lisäksi ensiviikko on pukeutumisteemaviikko, eli huomenna aloitetaan teemailu yöpukuteemalla, mikäli tästä kuntoudun koulukuntoiseksi huomiseen mennessä. Tiistaina jatkuu twinningillä ja keskiviikko on superhero day, torstai class colors (seniors: black) ja perjantaina kannatetaan koulun joukkuetta sini-kultaisilla väreillä.    

Ei mulla kai sitten muuta, pärjäilkää siellä ensilumenne kanssa..

Totally worth it.

Eilen oli ensimmäinen xc meet, eli maastojuoksukilpailu, jota minä olin jo ehtinyt odottaa. Ja kivaa oli. Juosta. Vaikka lämpöä oli ainakin 34 astetta ja ilmankosteutta about 70 prosenttia. Että kyllä oli hiostavaa. Ja kyllä Michiganin ilmasto teki tehtävänsä. Heti kisan jälkeen pitikin sitten keräillä ihan urakalla. Vaikka olin juonutkin aamun aikana vamaan puolisentoista litraa vettä. Mutta eihän siinä sitten mitään. Kantapään kautta opin taas jotakin uutta. Joka tapauksessa juoksu "mäkisessä" Island laken maastossa kulki ihan mukavasti (tulosten valossa) joten loppusjoitus oli 10. ja paras koko meidän joukkueesta. 30 parasta sai mitalin, joten mitali on nyt sitten minullakin.

Mutta olen minä tehnyt muutakin, kuin juossut. Perjantaina kävin tekemässä registrationin eli minnusta tuli virallisesti SLHS:n oppilas. Sain hienon oppilaskortin ja jopa oman OIKEAN kaapinnumeroni. Keskiviikkonakin kävin koululla: suunnittelin opon kanssa lukujärjestykseni ja sain kaapinnumeron, joka tosin osoittautui sellaiseksi numeroksi, jota koko koulusta ei löydy. Ja ennenkuin kukaan ehtii kysyä kerron, että opiskelen englantia, matikkaa, govermentia, economicsia, savitöitä, saksaa, liikuntaa ja ilmaisutaitoa. Näistä osa kestää puoli vuota ja osa koko kouluvuoden.

Torstaina oli Grandma Harmonin kanssa aamupäivän vahtimassa vanhiman amerikansisarukseni Karan lapsia. Sen jälkeen kävimme syömässä ehkä maailman parasta jäätelöä Dairy Queenissa. Iltapäivällä käveleskelin itsekseni keskustassa ja yritin päästä sisään Witch's Hat:n museoon, mutta se oli kiinni, mikä oli sinänsä ikävää. Museorakennus (alla) on ollut joskus juna-asema, ja kuten voitte ehkä kuvitella, se on saanut nimensä kummallisesta muodostaan. 

Perjantaina tein kuitenkin muutakin, kuin rekisteröidyin oppilaaksi. Itse asiassa kävin aamutreeneissä kuuntelemassa viimeiset ohjeet kisaan (kun en ehtinyt siihen juoksuosuuteen), minkä jälkeen hostdadin piti mennä käymään töissä, ja hä tarosi minulle mahdollisuutta mennä siksi aikaa shoppailemaan hänen työpaikkansa lähellä olevaan ostoskeskukseen. Ja minä menin. Ostoskeskus oli isompi kuin Ideapark, varmaan ainakin 3 kertaa sen kokoinen. Ja liikkeitä oli niin paljon. Huhhuh. Oli kuitenkin kiva päästä shoppailemaan 'koulunaloitusaleihin' ja ostaa lisää vaatteita, kun en saanut mukaani niin kovin montaa vaatekertaa. Karttoja kauppakeskuksessa oli hieman heikonlaisesti, mikä oli sääli, mutta onneksi kuitenkin sen verran, että sain napattua valokuvan.. 

Eilisestä selvittyäni olen siis nyt oikein hyvässä kunnossa ja odotan innolla koulun alkua. Koulu siis alkaa täällä Labor Dayn jälkeen tiistaina, 2. syyskuuta. Nyt lähden kirkkoon. Haleja sinne koti-Suomeen!

P.S. Olen saanut muutamia kirjeitä Suomesta, kiitos niistä!

Eat. Sleep. Run. Repeat

Ulkona sataa. Mutta en voi valittaa koska tänään on ehkä about kolmas päivä koko kahden viikon aikana, kun sataa. Katselen ikkunasta, kun naapurin lapset uivat uima-altaassaan välittämättä sateesta tai uhkaavasta ukonilmasta. Illalla on treenit ja ukkosen todennäköisyys 85%.

EIlenkin treenattiin. Oli ensimmäiset pakolliset maastojuoksuharjoitukset koko vuonna. Eli tästä se lähtee. Saatiin myös kauden kilpailuohjelma. Näyttää melko lailla siltä, ettei vapaita viikonloppuja juuri löydy kalenterista. Kalenterin minä kyllä tarvitsisinkin; sellaisen, johon voisi merkitä kaikki tapahtumat ja josta vielä näkyisi kaikki mahdolliset amerikkalaiset juhlapäivät. Pääsen juoksemaan myös syntymäpäivänäni 6.syyskuuta. Silloin on Witch's Hat Run. Ja se ei ole virallisesti ohjelmassa, joten Coach Dave (ylimmäinen päävalmentajamme) saattaa määrätä osan porukasta juoksemaan 5k:n sijasta 10k:n kisan. Se on kuulemma helppo nakki: juokset kaksi 5k:n kisaa ja lisäät aikaan 10 sekuntia. Hehheh.

Meet Schedule

Meillä tulee olemaan siis 4 treenikertaa viikossa ja 2 kisat. Näin ollen meille jää yksi lepopäivä, joka useinmiten on sunnuntai. Huhhui. Saa nähdä, mitä tapahtuu. Kun sitten se superjännittävä koulukin kaiken päälle. Koulusta puheenollen en mennytkään tänään valitsemaan kursseja. Menen vasta huomenna tai ylihuomenna, en ole itsekään vama, koska kaikki tuntuvat olevan asiasta eri mieltä.

Joka tapauksessa kertoakseni lisää elämästäni täällä kerron, että olin maastojuoksujokkueen kanssa sunnuntai-iltana tekemässä course cleanupia (eli reitinpudistusta??) eli toisin sanoen valmistamassa maastojuoksurataamme Island Lake Parkissa lauantain kaudenavauskisaa varten. Tuntuu ehkä näin suomalaisittain hiukan hassulta, että MAASTOjuoksuradalta pitää kerätä oksat pois ja kaivaa kivet maaasta, jottei niihin kompastuta. Joka tapauksessa kivien heitteleminen järveen oli hauskaa ja muutenkin minusta kyllä tuntuu, että tuo sunnuntainen oli tärkeä ryhmähengen kannalta. Ja toisaalta oli kiva saada tietää, missä lauantaina pitää juosta (toisaalta treenit on tänäiltana sielä anyways..).

Treeneistä puheenollen sanotaan nyt sitten vielä sekin että kun kuulin että eiliset treenit ovat SLHS:n urheilukentällä ajattelin että voi ei, nyt on tiedossa speed workout. Mutta olin väärässä. Tiedossa oli jotakin vielä pahempaa (mitä en uskonut olevan olemassakaan): mile repeats. Suomeksi siis 3x1600m  8minuutin palautuksilla vähintään sillä vaudilla, jonka Coch Dave määrää. Itse sain vauhdiksi 6:30 ja onnistuin tehtävässä ajoilla 6.15, 6.12 ja 6.28. Cooldownissa vähän kyllä hapotteli..

Island Lake sunnuntaina

Mutta jottei elämäni ihan pyörisi maastojuoksun ympärillä (vaikka kyllä niin pääosin onkin), niin sanotaan nyt vielä, että kävin eilen ihan yksin pyörällä keskustassa. Enkä edes eksynyt matkalle. Ja löysin kaiken tarvitsemani. Eli lahjatavarakaupan, ruokakaupan, postitoimiston ja RiteAidin. Ja vapise, Ikaalinen ja erityisesti pikkuveljeni Teemu: postia on tulossa.