Iloja ja suruja.

Aluksi täytynee pyytää anteeksi, että on mennyt melkein kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään. Kaksi viikkoa olin vain liian laiska ja kiireinen, mutta viime lauantaina olin jo avaamassa tietokonetta, kun sain kuulla suru-uutisen. Hostäitini isä oli kuollut. Lähdettiin sitten äkkilähdöllä Pohjois-Michiganiin  hostäitini äidin luokse, eikä siinä juuri sitten blogiin kirjoiteltu. Perille saavuttiin sunnuntaina, ja hautajaiset oli eilen. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mukaanlukien sen hostveljeni jota en ollut vielä tavannut, Keithin. Ja koska kaikki sisarukset oli samassa paikassa yhtä aikaa niin hostisäni sanoikin munulle että 'it's your first full Harmon experience.' Keith on siis armeijassa Kaliforniassa, ja tuli nyt sitten jouluksi kotiin. Alunperin hänen piti tulla vasta torstaina, mutta hautajaisten takia saa ilmeisesti lähteä aikaisemmin.

Nyt olen siis kuitenkin jo kotona, tosin oltiin kotona sen verran myöhään, ettei mennä Brianin kanssa tänään kouluun. Huomenna sitten, eikä koulupäiviä nyt muutenkaan ole jäljellä kuin kaksi, koska perjantai on viimeinen koulupäivä ennen lomaa (uskoisin, että näin on myös Suomessa). Meidän piti leipoa joululeivonnaisia sunnuntaina kaikki yhdessä, muttei tietenkään leivottu, kun oltiin reissun päällä. Se siirtyi nyt sitten tälle viikonlopulle. Perjantaina tulevan kylään hostisäni vanhemmat, ja ensi maanantaina on meillä kotona Holiday Party, johon tulevat kaikki hostäitini sukulaiset, joita on paljon. Brianilla on 50 serkkua ja hostäitini vanhemmilla on 103 lastenlasta. ehkeivät ne nyt ihan kaikki tule, mutta suuri osa kuitenkin.

Täällä on siis joulu täydessä vauhdissa, joulukuusi on koristeltu jo parisen viikkoa sitten ja jouluvalot on ollut pihamaalla ainakin kolme viikkoa. Eihän tässä tosiaan ole jouluunkaan enää kuin viikko, ei kyllä yhtään tunnu joululta kun ei ole lunta (pohjoisessa kyllä oli, mutta South Lyonissa ei ole) ja olen missannut itsenäisyyspäivän, kauneimmat joululaulut ja seurakunnan joululaulukierroksen. Mutta kai se siitä sitten, kunhan saadaan brianin kanssa aikaiseksi tehdä piparkakkutalo. Se kun kuuluu viraallisesti jouluun.

Joulukuusen metsästystä

Eikä käsi tärissyt, tässä ei kyllä oo läheskään kaikki jouluvalot

JOulukuusi.

Koripallokausikin on täydessä vauhdissa, treenataan neljästi viikossa ja sitten on kaksi peliä. Olen parissa pelissä päässyt kentällekin, vaikka olenkin aika huono. Annan kuitenkin kaikkeni ja kehityn koko ajan. Joukkue on tosi mukava suurimmalta osin, mutta ei kuitenkaan kovin korkeatasoinen, sillä ollaan voitettu vaan yksi peli (pelattu viisi). Mutta kausi on vasta alussa ja tästä noustaan. Toivottavasti.

Nyt lupaan, että kirjoitan joulun aikana useamman kerran, kun ei tarvitse mennä kouluun. En enää hylkää teitä näin pitkäksi ajaksi. Haleja Suomeen.

Isä olen täällä maailman toisella puolen.

Se päivä koitti, että niin sanoakseni lähtö tuli. Aloittakaamme nyt vaikka siitä tosiasiasta, että hyvästien sanominen oli kamalaa, kun ihmiset itkivät (ja kyllä itkin itsekin) ja antoivat vielä viimeisiä neuvoja kuten: 'Ole oma itsesi' tai 'Muista hymyillä'. Nyt olen kuitenkin täällä, noin 6700 kmn päässä Suomesta ja täytyy sanoa että tämä on kyllä ylittänyt kaikki odotukseni.

Kello on siis nyt täällä suunnilleen 10 illalla. (Ei siis 22 vaan 10pm) Suomessa on ilmeisesti yö, mikä tuntuu kummalliselta, sillä olen päässyt aika hyvin ja yllättävän nopeasti kiinni uuteen aikaan. Tosin nukuin kyllä viimeyönä yli 12 tuntia, mikä on jonkin verran epätavallista minulle. Joka tapauksessa valvoin tiistaina 25 tuntia putkeen noin kahden ja puolen tunnin yöunilla, joten ehkä olin ansaitusti väsynyt. Matkustaminen olikin melko raskasta, sillä useat välilaskut pidensivät matkaa ja lopulta jouduimme Washingtonissa odottamaan kadonneita laukkujamme ties kuinka kauan, mutta onneksi ne lopulta löytyivät.

Eilen sitten lensin Detroitiin. Lentokone oli hyvin pieni, eikä tilannetta yhtään parantanut se, että yfu-ihminen kertoi minulle että matkalle saattaa osua myrsky. Näin ei kuitenkaan käynyt. Koneesa juttelin erittäin mukavalle amerikkalaisnaiselle, joka oli kotoisin melko läheltä tätä paikkaa, jossa nyt asun. Lentokentällä minua sitten odottikin hostperheeni. Otimme muutaman valokuvan (minulla ei ole niitä) ja ajoimme uuteen kotiini. Tämä talo on valtava: tai ainakin siinä on mielettömästi huoneita ja kolme kerrosta. Mutta se on silti äärimmäisen mukava ja kotoisa. Minulla on oma huone yläkerrassa, tosin en kyllä täällä ainakaan toistaiseksi ole juuri aikaa viettänyt. Minulla on todellakin ollut paljon tekemistä.

Eilen kävimme lounaalla jossakin paikallisessa lounaspaikassa, josta sai hyviä leipiä. Sen jälkeen kävimme hostveljeni kanssa pyöräilemässä pitkin kaupunkia ja tulevalla koulullani. Täm ei todellakaan ole mikään maailman napa, mutta silti isompi kuin kotikaupunkini. (NOTE: Äiti-he sanovat tämän nimen juuri niinkuin pelkäsimme...) Arvelisin että kaupunki näyttää hyvin amerikkalaiselta, mutta Amerikkaanhan sitä on tultukin. Joka tapauksessa kaikki tapaamani ihmiset ovat tähän mennessä olleet äärimmäisen mukavia.

Kävin myös eilen ensimmäisissä maastojuoksuharjoituksissani. Sielläkin oli tosi kivaa, tytöt vaikuttivat äärimmäisen mukavilta ja sain heti kutsun pool partyyn, mutten pääse sinne, sillä meille tulee vieraita huomenna. Menen silti aamulla juoksemaan heidän kanssaan. Eilen juoksimme 6 mailia (n.10km) ja huomenna vuorossa on noin 4 mailin matka, tai niin valmentajamme sanoi. Tänään kävin hostäitini kanssa kävelyllä illalla kaupungissa. Kun olimme jo menossa nukkumaan tulivat naapurissa asuvat nuoret vielä pyytämään minua ja Briania (hostveljeni) pyöräilemään kanssaan, ja hostäitini vain totesi että menkää ihmeessä. Niinpä me pyöräilimme pimenevillä asuinalueemme kaduilla ja näin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tulikärpäsiä. Ne olivat äärimmäisen kauniita.

Mutta nyt lopetan tämän romaanin kirjoittamisen ja menen nukkumaan sillä minun täytyy herätä aikaisin huomenna (klo 7.30 am). Hyvää yötä, tai teille varmaan huomenta..