The end of Basketball

Päätin nyt sitten koota itseni, kun on taas varmaan kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin. En edes yritä selittää, miksi, koska syytä ei ole. Olen vain laiska. Kirjoitan vielä erillisen postauksen siitä, millaista Floridassa oli kunhan saan kuvat siirettyä koneelle, mutta kerron nyt hiukan koripallosta, koska se loppui eilen.

En siis ollut koskaan pelannut koripalloa. Tai siis olin koulussa, mutta en joukkueessa. Monen mutkan kautta pääsin kuitenkin joukkueeseen. Istumaan penkille ja pelaamaan jämäminuutteja. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin tärkeää minulle oli olla osa joukkuetta. Olen vilpittömän iloinen, että sain kokea tämän kokemuksen juuri näiden 13 ihmisen kanssa. Joukkue oli loppujen lopuksi aika helppo,  kuten valmentajamme Coach Mackson eilen meille sanoi. Mitään suurta draamaa ei missään vaiheessa ollut. 

Kaikki oli mulle aina tosi mukavia, vaikka olin varsinkin alussa tosi huono. Kehityin toki kauden aikana paljon, kuten mulle monta kertaa sanottiin. Koko kauden kohokohta oli mulle kuitenkin viime viikonloppu. Mulle oli joukkue suunnitellut ihan mahtavan yllätyksen. Aluksi kuitenkin pelotti kun Coach otti mut sivuun ennen treenejä. Mietin, että nytkö mut erotetaan. Mutta se kysyikin, että onko mulla kiire kotiin lauantaina treenejen jälkeen. No ei ollut. Ja sitten sain kuulla, että joukkueeni tahtoo viedä mut hiihtämään. OIkeasti HIIHTÄMÄÄN. Olin niin innoissani. 

Lauantaina oltiin sitten hiihtämässä joukkueen kanssa. Oli ihanaa päästä suksille pitkästä aikaa. Koko jutun pointti siis ilmeisesti oli tehdä minusta kerrankin paras jossakin. Ja hyvin siinä onnistuttiin, kun kukaan muu ei ollut koskaan hiihtänyt. Mutta koska hiihtäminen nyt ei ole ihan rakettitiedettä, niin kyllä kaikki siitä suoriutuivat, eivät tosin välttämättä nauttineet kovin suuresti.

Sunnuntaina vein sitten Brianin hiihtämään (hän itse valitsi hiihdon mielummin kuin laskettelun). Brian oli kerran aikaisemmin hiihtänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin tämä oli positiivinen kokemus. Kyllähän me varmaan ihan 5 kilometriä hiihdettiinkin.. Mutta olihan se hauskaa, sitä ei voi kiistää.

Vasemmalta: Ethan, Julie (alhaalla), Baylie, minä, Bryce, Amanda, Jessica

Lauantaina olin myös shoppailemassa ja sain viimeinkin ostettua uudet juoksukengät (!). Ne, jotka mut tuntee varmaan tietääkin, etten ehkä ole se kaikkein värikkäin ihminen, mutta rakastuin Asicsin gel kayanoiden neonkeltainen-pinkki-kirkkaansininen -yhdistelmään. Illalla kokkasin täytettyjä lettuja (joista tuli täytettyjä puolikkaita lettuja, koska en edelleenkään osaa paistaa kokonaisia isoja lettuja), jotka tekivät kauppansa melkoisen (jopa yllättävän) hyvin etenkin Brianille. Illallisen jälkeen menin sitten ystäväni Julien luokse. Pelattiin ihan hysteerisen hauskaa korttipeliä, jonka nimi on 'Cards against Humanity - party game for horrible people'. Pelin tarkotus on täyttää tyhjiä kohtia lauseissa korteista löytyvillä ilmauksilla, jotka kaikki on uutisotsikoita tai jotakin muita asioita, jotka kaikki tuntee tai jotka ovat aiheuttaneet skandaaleita historiassa. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.

Sunnuntaina hiihtämisen lisäksi oltiin sitten vain kotona. Pelattiin Skip-Boa Brianin ja isovanhempien kanssa. Se oli hauskaa, vaikka minun ja Brianin tiimi kyllä hävisikin aika monta kertaa. Maiju oppi taas uutta, koskaan ennen en ollut pelannut Skip-Boa, mutta se oli jotakin vähän Unon kaltaista selityksenä niille, jotka eivät tiedä, mitä Skip-Bo on.

Tässä lienee nyt suunnilleen kaikki tällä erää. Yritän taas kerran kerätä itseni kasaan tän blogini kanssa. Ehkä jopa kirjoitan maaliskuun aikana enemmän kuin kaksi kertaa...

Experiencing heavy snow.

pihatien reuna on suunnilleen kuvan reunan kohalla. Vaikkei sitä uskoisi...

Piti lapioda monessa kerroksessa kun ei kerralla saanut kaikkea.

Normaalin oven kokoinen lasiovi.

Nyt se sitten tuli. Lumi. Kaikki kerralla: 24 tunnin aikana satoi lunta valehtelematta 40 senttiä ja lumityöt on sitten sen mukaiset. Pihatiellä (driveway) oli lunta polveen asti kun sitä maanantaiaamuna lapioin. Kaksi tuntia. Ja kyllä. Lapioin. Koska lumikola on täällä tuntematon käsite ja lunt luodaan lapiolla. Niin. Maanantaina ei siis ollut koulua. Eikä ollut tänäänkään. huomisesta ei ole varmuutta, mutta voi olla ettei ole koulua huomennakaan. Tänään on kuitenkin vastoin kaikkia sääntöjä ja määräyksiä koripallopeli.  Eilen ei ollut harjoituksia, ei sillä että olisi minua häirinnyt. Olin ystäväni Julien luona kelkkailemassa. Se oli hauskaa, joskaan selkäni ei tykännyt hyppyreistä (lue: en laskenut alas mäkeä kuin muutaman kerran). Siinä sai kuitenkin tehtyä päivän ulkoilut, koska lumen saartamassa kaupungissamme aurauspalvelut ovat melko heikolla tasolla, joten siellä missä ennen oli jalkakäytävä on nyt lunta. Elämä on muutenkin melkolailla pysähtynyt, sillä kaupatkaan eivät suuria tavarataloja lukuunottamatta ole auki.

Se siitä lumesta sitten. Sitä siis on. Siirtykäämme puhumaan Detroit International Autoshowsta, jossa olimme viikko sitten viikonloppuna (kyllä ei tänään ole sunnuntai vaikka niin koko ajan ajattelenkin). Tämä on siis ilmeisesti maailma suurin ja tunnetuin autonäyttely, vaikken ollut itse siitä koskaan kuullutkaan. Joka tapauksessa siellä oli ihan hauskaa, vaikken tosiaan autoista mitään ymmärräkään. Hienoltahan nuo nopeat, muoviset urheiluautot näyttävät, vaikken itse kyllä sellista välttämättä haluaisikaan. Mieluummin otan ison auton, joka suojelee minua kolaritilanteissa (koska en usko oppivani koskaan ajamaan kolaroimatta). Mukanamme oli myös hostsiskonpoikani Jack, joka ei suureksi yllätykseksemme ollutkaan kiinnostunut urheilu- vaan perheautoista. Ja sainhan minäkin huomiota yhdeltä henkilökunnan jäseneltä, joka kertoi, että minun pitäisi hakea malliksi, joka esittelee autoja. Olin vähän silleen että 'heti huomenna kyllä juu.'

Bongasin suomenlipun ikkunassa

Porukkaa oli ihan kiitettävästi

Tälläisiä autoja oli vaikka kuinka paljon näytillä.

Nyt on sitten alkanut myös uusi semester oikein toden teolla, eli koulussa on uusi lukujärjestys. Liikunnaluokallani on kaksi tyttöä ja 26 poikaa, joten ainakin saa ihan tosissaan pelata joukkuelajeja. Tosin potkaistuani lentopalloa täydellä voimalla tienasin suuren määrän kunnioitusta pojilta, joten ehken ole aina viimeinen, joka valitaan joukkueeseen. Economics (vieläkään en tiedä, mitä se on suomeksi) on kummallista, mikään ei tee järkeä ja opettaja kuullostaa ihan ruosteiselt saranalta, jota joku kuristaa. Mutta se on ihan okei. Ainakin se opettaja oli tarpeeksi kiinnostunut musta googlettamaan suunnistuksen. Varmaan oli ihan äärettömän mielenkiintoista.

Nyt  juuri ei ole muuta, voisin taas yrittää kerätä itteni ja alkaa kirjoittelemaan useammin..

*edit: Lunta on luvassa ilmeisesti myös ensi yönä. Jiihaa.

Thanksgiving

Nyt voin sitten viraallisesti sanoa että olen viettänyt Thanksgivingin niinkuin se ilmeisesti kuuluu, eli syönyt itseni täyteen kalkkunaa ja perunamuusia (ja vihreitä papuja - rakastan vihreitä papuja, jotka ovat muuten ranskaksi les haricots verts (kyllä, tämä oli fun fact -informaatio)). Jätettäköön kuitenkin mainitsematta, että emme syöneet illallista oikeana päivänä eli torstaina, vaan keskiviikkona, sillä hostisäni oli töissä torstaina. Meillä ei siis ollut koulua tällä viikolla kuin maanantaina ja tiistaina. Aivan, melkein unohdin jälkiruuan, kurpitsapiirakan, joka näin sivumennen sanoen on erinomaisen hyvää, vaikka ehkä kuulostaakin hiukan kummalliselta.

Torstaina kävimme sitten hostisäni työpaikalla, eli paloasemalla toisessa kaupungissa noin puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, tervehtimässä palomiehiä, jotka joutuivat olemaan töissä THanksgivingin. Täällä (en tiedä, miten homma toimii Suomessa) palomiehet ja kaikki siitä ylöpäin kulkevat arvonimet menevät töihin kello 8am ja pääsevät kotiin seuraavana päivänä samaan aikaan. Oltiin asemalla pikku hetki siinä illan suussa ja sitten lähdettiin Black Friday - shoppailemaan siihen aika lähelle kauppakeskukseen, jossa ei vielä siinä kohtaa ollut ihan kauheasti ruuhkaa. Ja kyllä olette oikeassa, tämä tapahtui torstaina, ei perjantaina, kuten voisi olettaa, mutta kaupat on auki koko torstain ja perjantain välisen yön ihan vaan koska joulusesonki alkaa. Ei kuitenkaan oltu koko yötä, vaan tultiin kotiin nukkumaaan ja seuraavana aamuna lähdettiin, hostisän tultua kotiin, uudelle kierrokselle. Sitten Brian meni johonkin maastojuoksujuttuun vähäksi aikaa ja minä chillailin kotona kun hostvanhemmat lähtivät vielä ulos illaksi.

Ja mitäs tossa viikolla nyt sitten tapahtui? Tuskin mitään kovin kummallista, kun en muista. Paitsi että leivoin korvapuusteja koska olin yksin kotona enkä halunnut nukkua, koska ulkona tuuli. On muuten pelottavaa, kun on yksin ja tuuli narisuttelee taloa ja suoraan sanottuna tuntuu siltä, että talo hajoaa ihan justiinsa. Toinen päivän nice-to-know tieto on muuten se, että täällä talot rakennetaan niin, että kadulle näkyvä julkisivu on mahdollisimman nätti ja sitten kaikki talot on takapihan puolelta rumia ihan pliisuja ja käytännössä kopioita toisistaan. Kerrotaan nyt sitten vielä sekin, että taloissa on täällä kokolattiamatot, joiden imuroiminen on suurinpiirtein yhtä hauskaa kuin vessa peseminen, joka suoritetaan joka lauantai (kyllä, tänään on lauantai). 

Tuntuu hassulta, että joululomaan on oikeasti vain kolme viikkoa ja niin vain alkaa vaihtovuoden puolivälikin kolkutella ovella. Hui. En siis sano, etten tahdo palata kotiin, sillä kun aika on niin luulempa tulevani kotiin mielellänikin, mutta on se kumma kun päivät vaan seuraavat toisiaan ja aika kuluu kuin siivillä. 

Toivottavasti selvisitte tästä kuvattomasta ja kuollettavan tylsästä ajatusoksennuksesta, jonka pilkutus ei oo kohdillansa ja joka ei suurimmalta osalta tee minkäänlaista järkeä..

Terveiset Suomeen.