Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)

The end of Basketball

Päätin nyt sitten koota itseni, kun on taas varmaan kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin. En edes yritä selittää, miksi, koska syytä ei ole. Olen vain laiska. Kirjoitan vielä erillisen postauksen siitä, millaista Floridassa oli kunhan saan kuvat siirettyä koneelle, mutta kerron nyt hiukan koripallosta, koska se loppui eilen.

En siis ollut koskaan pelannut koripalloa. Tai siis olin koulussa, mutta en joukkueessa. Monen mutkan kautta pääsin kuitenkin joukkueeseen. Istumaan penkille ja pelaamaan jämäminuutteja. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin tärkeää minulle oli olla osa joukkuetta. Olen vilpittömän iloinen, että sain kokea tämän kokemuksen juuri näiden 13 ihmisen kanssa. Joukkue oli loppujen lopuksi aika helppo,  kuten valmentajamme Coach Mackson eilen meille sanoi. Mitään suurta draamaa ei missään vaiheessa ollut. 

Kaikki oli mulle aina tosi mukavia, vaikka olin varsinkin alussa tosi huono. Kehityin toki kauden aikana paljon, kuten mulle monta kertaa sanottiin. Koko kauden kohokohta oli mulle kuitenkin viime viikonloppu. Mulle oli joukkue suunnitellut ihan mahtavan yllätyksen. Aluksi kuitenkin pelotti kun Coach otti mut sivuun ennen treenejä. Mietin, että nytkö mut erotetaan. Mutta se kysyikin, että onko mulla kiire kotiin lauantaina treenejen jälkeen. No ei ollut. Ja sitten sain kuulla, että joukkueeni tahtoo viedä mut hiihtämään. OIkeasti HIIHTÄMÄÄN. Olin niin innoissani. 

Lauantaina oltiin sitten hiihtämässä joukkueen kanssa. Oli ihanaa päästä suksille pitkästä aikaa. Koko jutun pointti siis ilmeisesti oli tehdä minusta kerrankin paras jossakin. Ja hyvin siinä onnistuttiin, kun kukaan muu ei ollut koskaan hiihtänyt. Mutta koska hiihtäminen nyt ei ole ihan rakettitiedettä, niin kyllä kaikki siitä suoriutuivat, eivät tosin välttämättä nauttineet kovin suuresti.

Sunnuntaina vein sitten Brianin hiihtämään (hän itse valitsi hiihdon mielummin kuin laskettelun). Brian oli kerran aikaisemmin hiihtänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin tämä oli positiivinen kokemus. Kyllähän me varmaan ihan 5 kilometriä hiihdettiinkin.. Mutta olihan se hauskaa, sitä ei voi kiistää.

Vasemmalta: Ethan, Julie (alhaalla), Baylie, minä, Bryce, Amanda, Jessica

Lauantaina olin myös shoppailemassa ja sain viimeinkin ostettua uudet juoksukengät (!). Ne, jotka mut tuntee varmaan tietääkin, etten ehkä ole se kaikkein värikkäin ihminen, mutta rakastuin Asicsin gel kayanoiden neonkeltainen-pinkki-kirkkaansininen -yhdistelmään. Illalla kokkasin täytettyjä lettuja (joista tuli täytettyjä puolikkaita lettuja, koska en edelleenkään osaa paistaa kokonaisia isoja lettuja), jotka tekivät kauppansa melkoisen (jopa yllättävän) hyvin etenkin Brianille. Illallisen jälkeen menin sitten ystäväni Julien luokse. Pelattiin ihan hysteerisen hauskaa korttipeliä, jonka nimi on 'Cards against Humanity - party game for horrible people'. Pelin tarkotus on täyttää tyhjiä kohtia lauseissa korteista löytyvillä ilmauksilla, jotka kaikki on uutisotsikoita tai jotakin muita asioita, jotka kaikki tuntee tai jotka ovat aiheuttaneet skandaaleita historiassa. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.

Sunnuntaina hiihtämisen lisäksi oltiin sitten vain kotona. Pelattiin Skip-Boa Brianin ja isovanhempien kanssa. Se oli hauskaa, vaikka minun ja Brianin tiimi kyllä hävisikin aika monta kertaa. Maiju oppi taas uutta, koskaan ennen en ollut pelannut Skip-Boa, mutta se oli jotakin vähän Unon kaltaista selityksenä niille, jotka eivät tiedä, mitä Skip-Bo on.

Tässä lienee nyt suunnilleen kaikki tällä erää. Yritän taas kerran kerätä itseni kasaan tän blogini kanssa. Ehkä jopa kirjoitan maaliskuun aikana enemmän kuin kaksi kertaa...

Kohta kylmästä lämpimään.

Terve taas. Ei oo oikein tapahtunut mitään kovin jännittävää, niin ei oo oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Kuitenkin päätin kirjoittaa nyt, koska ensi viikolla  en sitten pystykään kirjoittamaan. Ensi viikolla on nimittäin mid-winter break (jota on kyllä odotettu), ja minä menen hostperheeni kanssa FLORIDAAN. Amen. Tällä hetkellä South Lyonissa on noin 25 astetta pakkasta ja tuulee, joten Floridan lämpöä odotellessa. Itse olen myös ollut koko viikon melko lailla kipeänä, joten senkin puolesta lämpö on tervetullutta. Eipä silti, ilmeisesti täälläkin kevät alkaa jo pikku hiljaa tulla, sillä jalksapallokausi alkaa kolmen viikon päästä ja sitä ileisesti pelataan kuitenkin ulkokentällä.

Mutta jos palataan takaisin kronologiaan. Viikko sitten perjntaina oli South Lyon Variety Show. Ja koulumme kuoronopettaja ja pianonsoitonopettaja halusi ehdottomasti minun soittavan. No minä sitten soitin. Jos ei muuten niin ihan vain siksi, että voin jatkossakin mennä koulun jälkeen soittamaan pianoa.

 Viime viikonloppuna myös uhmasimme Yfun sääntöjä vaihto-oppilasporukalla ja vietimme aikaa keskenämme elokuvaillan merkeissä. Meitä oli kolme; minä, Amelie Saksasta ja Miki Japanista. Jokainen toi jotakin ruokaa, jota omassa kotimaassa syödään. Minä leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakan, Amelie teki Bretzeleitä ja juustoa ja Miki sellaisia riisipalloja. Kaikki oli tosi hyvää ja suuntai-iltapäivä meni elokuvia katsellessa.

Viime viikko menikin sitten koulussa.Mitään kummallista ei tapahtunut paitsi että hajotin oikean käden etusormeni lentopallossa (yllätys) ja perjantaina koulun kuoro teki etukäteen tilattuja serenadeja oppilaille lounaan aikana. Itse en onneksi joutunut serenadin uhriksi, koska olisin ehkä kuollut nolostukseen, jos niin olisi käynyt. Julie kyllä uhkasi lähettää minulle serenadin ihan vain jotta saisin 'full experience' mutta onneksi (kaiken uhkailun ja kiristyksen jälkeen) niin ei käynyt.

Eilen oli lauantai ja tekemistä oli kerrankin paljon. Päivällä käytiin hostperheeni kanssa katsomassa hostserkkuni (onko tämä nyt sitten käypä ilmaus, en tiedä) college-koripallopeliä. Hänen joukkueensa voitti. Illalla olin kavereideni kanssa pelaamassa Laser Tagia, joka on siis pimeässä labyrintissa toisten ampumista valoaseissa. Kaikkilla on yllänsä liivi, joka ilmoittaa, jos sinuun osui ja sitten pitää odottaa 15 tai 10 sekuntia, että voi jatkaa pelaamista. Se oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka minun selittämänäni kuulostaakin varmaan tosi sekavalta.

 Mutta sellaista tänne Michiganiin tällä hetkellä. Suomessa oli ilemsiesti penkkarit ja Wanhojentanssit, kaikki kuvat jotka olen nähnyt näyttää siltä, että hauskaa on ollut. Itsekin ehkä sitten vuoden päästä siellä tanssilattialla pyörähtelen. Vaikka en tanssia osaakaan..

Kaikkea hyvää sinne Suomeen, 4 kuukauden päästä nähdään!

Experiencing heavy snow.

pihatien reuna on suunnilleen kuvan reunan kohalla. Vaikkei sitä uskoisi...

Piti lapioda monessa kerroksessa kun ei kerralla saanut kaikkea.

Normaalin oven kokoinen lasiovi.

Nyt se sitten tuli. Lumi. Kaikki kerralla: 24 tunnin aikana satoi lunta valehtelematta 40 senttiä ja lumityöt on sitten sen mukaiset. Pihatiellä (driveway) oli lunta polveen asti kun sitä maanantaiaamuna lapioin. Kaksi tuntia. Ja kyllä. Lapioin. Koska lumikola on täällä tuntematon käsite ja lunt luodaan lapiolla. Niin. Maanantaina ei siis ollut koulua. Eikä ollut tänäänkään. huomisesta ei ole varmuutta, mutta voi olla ettei ole koulua huomennakaan. Tänään on kuitenkin vastoin kaikkia sääntöjä ja määräyksiä koripallopeli.  Eilen ei ollut harjoituksia, ei sillä että olisi minua häirinnyt. Olin ystäväni Julien luona kelkkailemassa. Se oli hauskaa, joskaan selkäni ei tykännyt hyppyreistä (lue: en laskenut alas mäkeä kuin muutaman kerran). Siinä sai kuitenkin tehtyä päivän ulkoilut, koska lumen saartamassa kaupungissamme aurauspalvelut ovat melko heikolla tasolla, joten siellä missä ennen oli jalkakäytävä on nyt lunta. Elämä on muutenkin melkolailla pysähtynyt, sillä kaupatkaan eivät suuria tavarataloja lukuunottamatta ole auki.

Se siitä lumesta sitten. Sitä siis on. Siirtykäämme puhumaan Detroit International Autoshowsta, jossa olimme viikko sitten viikonloppuna (kyllä ei tänään ole sunnuntai vaikka niin koko ajan ajattelenkin). Tämä on siis ilmeisesti maailma suurin ja tunnetuin autonäyttely, vaikken ollut itse siitä koskaan kuullutkaan. Joka tapauksessa siellä oli ihan hauskaa, vaikken tosiaan autoista mitään ymmärräkään. Hienoltahan nuo nopeat, muoviset urheiluautot näyttävät, vaikken itse kyllä sellista välttämättä haluaisikaan. Mieluummin otan ison auton, joka suojelee minua kolaritilanteissa (koska en usko oppivani koskaan ajamaan kolaroimatta). Mukanamme oli myös hostsiskonpoikani Jack, joka ei suureksi yllätykseksemme ollutkaan kiinnostunut urheilu- vaan perheautoista. Ja sainhan minäkin huomiota yhdeltä henkilökunnan jäseneltä, joka kertoi, että minun pitäisi hakea malliksi, joka esittelee autoja. Olin vähän silleen että 'heti huomenna kyllä juu.'

Bongasin suomenlipun ikkunassa

Porukkaa oli ihan kiitettävästi

Tälläisiä autoja oli vaikka kuinka paljon näytillä.

Nyt on sitten alkanut myös uusi semester oikein toden teolla, eli koulussa on uusi lukujärjestys. Liikunnaluokallani on kaksi tyttöä ja 26 poikaa, joten ainakin saa ihan tosissaan pelata joukkuelajeja. Tosin potkaistuani lentopalloa täydellä voimalla tienasin suuren määrän kunnioitusta pojilta, joten ehken ole aina viimeinen, joka valitaan joukkueeseen. Economics (vieläkään en tiedä, mitä se on suomeksi) on kummallista, mikään ei tee järkeä ja opettaja kuullostaa ihan ruosteiselt saranalta, jota joku kuristaa. Mutta se on ihan okei. Ainakin se opettaja oli tarpeeksi kiinnostunut musta googlettamaan suunnistuksen. Varmaan oli ihan äärettömän mielenkiintoista.

Nyt  juuri ei ole muuta, voisin taas yrittää kerätä itteni ja alkaa kirjoittelemaan useammin..

*edit: Lunta on luvassa ilmeisesti myös ensi yönä. Jiihaa.

Ihan vaan koska South Lyon.

Olen kuullut ton lausahduksen niiiiin monta kertaa tässä viimeksi kuluneiden muutaman päivän ja viikon aikana, että ehkä se täytyi teillekin jakaa. Ja onhan mulla nyt onneksi kuvamateriaaliakin täältä maailman toiselta laidalta (kyllä, löydän itseni hauskana), ettei ihan vaan tarvitse mustaa ja valkoista tuijotella.

Case 1; Snow Days
En tarkalleen muista, mainitsinko edes, että meillä piti olla Snow Day yhtenä päivänä viime viikolla, muttei ollut. Ihan vaan koska South Lyon. Enemmän tai vähemmän kaikilla kouluilla tässä 10 mailin säteellä ja kauempanakin oli kyllä vapaata, mutta koska kuuleman mukaan South Lyonin korkeimmalla päättäjällä on lämmitettävä driveway (jonka oletan kääntyvän suomen kielelle 'pihatie') niin eihän meillä mitään vapaata ollut. Käsky kävi että 'dress in layers'. Kuvat on kuitenkin tältä viikolta, kun kävin postissa (jossa multa ei enää edes kysytä henkilöllisyystodistusta, koska kuulemma kukaan muu ei lähetä tavaraa Suomeen), enää ei ole niin kylmä ja vettäkin jo satoi välillä.

Case 2 MLK
Tänä maanantaina meillä piti tosiaan olla vapaapäivä, koska oli MLK day eli Martin Luther King Jr. Day. Mutta sen sijaan, että olisimme viettäneet vapaapäivää kuten enemmän tai vähemmän kaikki muut koulut, me opiskelimme ahkerasti sillä tällä viikolla tosiaan oli koeviikko, eli midterm exams. Lisäksi olimme kooulussa ekstraoppitunnin, jonka aikana opiskelimme tasa-arvoa naisten urheilun toimiessa esimerkkinä. Kiitokset historianesitelmälle viime vuonna, mitään uutta en oppinut. Maanantain sijaan saimme kuitenkin vapaaksi tämän päivän (perjantai) eli pitkä viikonloppu on nyt sitten vietossa. Ja joka ikinen minuutti unta tulee kyllä kovasti tarpeeseen. Tai itse ainakin valvoin tarpeettoman myöhään, vaikka koulusta pääsikin pois jo 10.32 kokeiden jälkeen. Kyllä en näe logiikkaa siinä, että menemme kouluun 7.20 ja pääsemme pois noin aikaisin. Mutta ehkä siinä on jokin logiikka.

Monivalinta♥︎

Case 3, today
Päätettiin sitten, että kouluttoman perjantain kunniaksi vietetään aikaa yhden kaverin kanssa (nimeltään Mackenzie) ja otettiin toinenkin kaveri (Alexa) mukaan. Mutta ihan vaan koska South Lyon, ei oikein keksitty mitään järkevää tekemistä. Niimpä mentiin Kensington Metroparkiin ruokkimaan pikkulintuja. Oli aika jännää. Ja päädyttiin sieltä sitten Kensigton Farmille, joka on siis maatila keskellä Metroparkia, jolle voi mennä katselemaan eläimiä, koska en tiedä, moniko näistä ihmisistä on oikeasti nähnyt lehmän elämäsä aikana. Tai ainakin ensimmäinen kysymys oli, että 'Is that a cow?' kun näimme lehmän. Joka tapauksessa oli oikein hauskaa, mutta veikkaanpa, ettei missään muualla kuin South Lyonissa tälläinen vapaa-ajanvietto olisi ihan normaalia...

'Michigan Barn of the year 2012'

No, tässä kai kaikki tällä erää. Huomenna ollaan menossa hostperheen kanssa Detroitiin Auto Showhun. Kuullostaa varmaan teille tylsältä, mutta kaikki, jotka sielä on ollut, on tykännyt. JOten enköhän minäkin.

Mitä en odottanut täällä kokevani

Kun joskus yli vuosi sitten hain vaihto-oppilasohjelmaan, en odottanut ihan tällaista. En sano tätä siksi, ettei täällä olisi hauskaa tai että katuisin päätöstäni, vaan siksi että täällä tapahtuu vaan niin paljon niin randomeita asioita. Mutta kuten Yfu meidän käskee ajatella; it's not good or bad, it's different

Tänään taas vaihteeksi päädyin lisäämään asioita listalle, joka listaa asioita, joita en odottanut kokevani. En nimittäin odottanut istuvani tammikuisena iltana hostperheeni kanssa talomme kellarissa katsomassa ensin Pientä merenneitoa ja sitten kristillistä opetuselokuvaa, jonka kaikki henkilöt olivat vihanneksia ja joka kertoi tarinaa Joonasta valaan vatsassa. Enkä odottanut nostavani painoja 2 ja puolivuotiaan hostsiskoni tyttären Quinnin kanssa tai juoksevani  lumisessa metsässä lenkkiä Brianin kanssa ihan vaan koska elän vain kerran. On se elämä kummallista.

Eilen pelattiin koripalloa paikallisvastustaja Eastia vastaan ja hävittiin rumasti. Kuitenkin tänään oli harjoituksissa hyvä fiilis. Saatiin kuulla, että se joukkue, jota vastaan pelattiin tiistaina (Novi, hävittiin) oli keskiviikon harjoituksissa juossut kunnes laatta lensi, ja sitten sai lähteä kotiin. Mitään sellaista ei meillä ollut luvassa, mutta se ehkä kertoo jotakin siitä, miten intihimolla täällä suhtaudutaan High School -urheiluun. Koska täällä urheilu on iso asia, sillä parhaat pääsevät Collegeiden joukkueisiin ja saattavat saada sitä kautta rahoitusta lukukausimaksuihin. Ne olis ottanut minutkin University of Michiganin maastojuoksujoukkueeseen kauden jälkeen, mutta se voi olla että koti-Suomen kutsu on kovin voimakas kesällä. Ja tykkään kuitenkin ehkä enemmän Michigan Statesta kuin UofMstä. Siis Go Green.

Kesästä puheen ollen olen koittanut pääni puhki miettiä, minne haen kesätöihin, jos haen. Kai sitä täytyy muutamia hakemuksia ainakin lähettää, kun kova hinku olisi päästä töihin. Taitaa vain olla niin, ettei töihin oteta ilman haastattelua, ja sitä on täältä käsin vaikea toteuttaa. Minä tosin jatkuvasti (noh, ainakin viikoittain) kyttään, että olisiko kesätyöntekijöitä Ikaalisiin haussa. Vielä ei ole ollut.

Loppukevennys. Story of my life.

Ei muuta tällä erää, kaikkea hyvää.

Paluu arkeen

Aika kuluu yllättävän nopeasti, vaikka välilä tuntuukin, ettei englannin tunnilla istuessa kellon minuuttiviisari hievahdakaan kymmeneen minuuttiin. Mutta siten sitä yllättäen huomaakin, että on taas kulunut kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi sai aikaiseksi kirjautua Bloggeriin ja postailla edes jotakin hajanaisia kuulumisia täältä Michiganista.

Viimeksi kun kirjoitin ei täällä tainnut vielä olla edes lunta. No nyt sitä on. Ja on kylmäkin, vaikka ei oikeasti olekaan, tuntuu vaan siltä. Lämpötila oli tänään aamulla nollassa eli noin 17 pakkasastetta celsiusta, mikä tuntui aikasen kylmältä. Ilmankosteus ja jatkuva tuuli kuitenkin ilmeisesti vaikuttavat lämpöaistimukseen.

tältä näytti 30. joulukuuta

2.1.15 

Kävelin kotiin ja tältä näytti maailma 

 Joka tapauksessa olen siis palannut arkeen, mikä tarkoittaa opiskelua, koripalloa ja nukkumista vuorotellen vahtelevassa suhteessa. Lisämausteena mukaan saattaa vielä tulla koulun kevätmusikaali, mikäli pääsin eilisistä koe-esiintymisistä mukaan. Ensi viikon aikana on myös ensimmäisen semesterin loppukokeet tai mid-term exams, kuten niitä kutsutaan. En itse ole ihan kauhean huolissani muista kuin englanninkokeesta, sillä vaikka tänään sijoituinkin viidenneksi (5/27) kielioppikisassa, niin kokeen pääpainotus on kirjallisuudessa, mikä henkilökohtaisesti on minulle vaikeaa. Kokeethan ovat toisaalt esseetä lukuunottamatta monivalintaa, ja olen oppinut, että todennäköisin oikea vaihtoehto on c tai vastausvaihtoehdoista riippuen A eli 'truth'.

Tältä näyttää aika usein viimeisenä illalla mun puhelimen näyttö

Governmentin kertausta

Viime viikonloppuna olin myös Yfun puolivuotistapaamisessa, mikä siis tarkoittaa melko lailla sitä, että puolet vaihtovuodesta on takana. Näin sanoo myös arvioitu päivälaskurini, joka laskee päiviä juhannukseen (156), jota ennen todennäköisesti tulen kotiin. En laske päiviä siksi, etten viihtyisi täällä, vaan siksi, että on asioita, joita kaipaan Suomessa ja kotona, ja tahdon tietää, kauanko siihen on, että pääsen taas syömään ruisleipää tai irtokarkkeja. Ja Yfun valmennuksesta sanottakoon sen verran, että zumbaaminen oli hauskaa, ja opin, että minulla on asenneongelma. Ihan vaan siksi, että sanoin ääneen, etten pidä chilistä (joka on siis keittoruoka, valmistettu pavuista, jauhelihasta, juustosta, tomaatista ja paprikasta...). Joten minulla on kuulemma 'bad attitude towards everything'. Onneksi olin siihen mennessä ollut inoa, joka millään lailla osallistuu keskusteluun.. Mutta se on heidän mielipiteensä. Valmennuksessa oli myös minulle entuudestaan tuttu saksalainen vaihtarityttö, joka oli murtanut molemmat jalkansa liikarasituksesta juostessaan koulun maastojuoksujoukkueessa. Hän joutuu nyt käyttämään koulussa pyörätuolia, eikä oikeastaan voitehdä mitään järkevää, kun jalkoja pitäisi vaan lepuuttaa..

Itse lähden tästä kohta koripalloharjoituksiin, joten lopettelen tälläkertaa tähän. Yritän jatkossa taas löytää aikaa kirjoitella enemmänkin, esimerkiksi tuosta koriksesta.

Haleja.

Edit: empä sitten ollut tarpeeksi hyvä päästäkseni musikaaliin. Ei se mitään, niin vähän arvelinkin. Voi siis ruveta treenaamaan jalkapalloa varten.

Joulun välipäivät.

No, täällä ei nyt kyllä ole mitään kummallista tapahtunut joulun jälkeen. Lähinnä olen ollut kotona tai koripalloharjoituksissa. Tai juoksemassa. 27. päivä oli maastojuoksujoukkueen 'Breakfast run' eli oltiin Kensington metro parkissa juoksemassa, minkä jälkeen mentiin yhteen raintolaan syömään aamiaista, tai ehkä se oli lounas kun kello oli melko lailla 12. Kuitenkin tutustuin taas uusiin ihmisiin, kun oikeasti joukkueestani paikalla ei ollut montaakaan juoksijaa, mutta already-graduated -juoksijoita oli enenmmänkin, ja juoksin sitten koko 8,5 mailin lenkin heidän kanssaan. Tänään sain myös tietää toisen tosiasian maastojuoksuun liittyen, eli sen että ennen South Lyonin ja Eastin yhdistelmänä pyörinyt maastojuoksujoukku tullaan jakamaan, ei sillä että se varsinaisesti minua enään koskettaisi, mutta tuntuu pahalta muun joukkueen puolesta. Coach Dave jatkaa minun kouluni valmentajana, in case you were wondering.

Koripallon saralla menee ihan mahtavasti, pelattiin juuri eilen 7 10 minuutin mittaista harjoitusottelua Kennedyä (toinen koulu) vastaan ja hävittiin varmaankin joka ainoa. Itse opin koko ajan lisää. Ja valmentajakin on edistynyt elämässään ja sai lähetettyä meille koko tammikuun harjoitusaikataulun, kun tähän asti ollaan aina saatu edellisenä iltana tietää seuraavan viikon treeneistä. Maanantaina pelattiin alumni game eli kaikki entiset pelaajat tuli pelaamaan meitä vastaan. Oli ihan hauskaa mutta peli oli jonkun verran väkivaltaisempaa kuin keskivertotuomari ehkä sallisi, koska kaikki tunsivat toisensa.

Ja mitä muuta? Olen jopa nukkunut muutamana aamuna yli kahdeksaan, mikä on harvinaista, koska normaalina viikonloppuna kouluaikana olen hereillä jo kuuden jälkeen, koska koulurytmi. Sunnuntaiaamu oli extreme case, ja heräsin vasta 11:20, mikä oli hyvin hämmentävää. Ja aivan, puhutaan nyt sitten vielä säästä sen verran, että ehkä tännekin se talvi vielä tulee, tänään on jopa pakkaspäivä ja taisipa olla eilenkin, sen verran kylmä oli kun kävelin ystäväni Julien luokse. Leikimme Legoilla koska ultimate tylsyys ja oli aika nostalginen fiilis. Tulipahan todistettua, etten ole liian vanha leikkimään legoilla.

Tänään on uusivuosi. Pitkän harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä vuosi lienee minulle keskimääräistä vuotta 7 tuntia pidempi. Mutta ei hätää, tilanne tasaantunee ensi vuonna , koska ensi vuosi lienee sitten aikaeron vuoksi 7 tuntia keskimääräistä lyhyempi. En tiedä, kunhan lämpimikseni pohdiskelen. Ilotulitukset eivät taida (onneksi) olla täällä niin iso juttu kun teillä siellä koti-Suomessa, ja tehän olettekin jo vuoden 2015 puolella. Aika jännää.

Erilainen joulunaika.

No empä minä kyllä ihan samanlaista joulua kuin kotona odottanutkaan, mutta hostperheeni suomalaisrt sukujuuret huomioon ottaen olisin ehkä odottanut jotakin suomalaista. (just kidding, kyllä me tehtiin joulutorrtuja ja syötiin jouluaamuna suomalaista -oikeammin ahvenanmaalaista- pannukakkua, jota täällä kutsutaan nimellä banukaku..). Mutta lyhyestä virsi kaunis, vietettyäni 16 samanlaista joulua peräkkäin juuri niinkuin kotona joka joulu, niin vähn koti-ikävääkin pukkasi. Etenkin silloin kun laulettiin kirkossa Christmas Eve Servicessä Silent night eli Jouluyö, juhlayö, ja siinä laulaessani mietiskelin, että aina tähän asti on ollut äiti joulukirkossa vieressä laulamassa. Vähän oli myös 24. päivä aamulla ikävä Teemua koristelemassa kuusta ja minun omaa perinteistä jouluaamun lahjojenjakoa, kun kaikki mun hostperheeni jäsenet oli tekemässä viime hetken jouluostoksia ja minä olin yksin kotona.

Täällähän tosiaan joulua vietetään pääasiallisesti 25. päivä. 24. päivä iltakirkon jälkeen jätettiin joulupukille keksejä ja maitoa kuusen viereen pöydälle. Jouluaamuna herättiin ja avattiin lahjoja. Itse yllätyin kovasti, kun joulupukki oli muistanut minuakin, erityisesti tykkäsin tuosta taulusta (kuva alla) ja rannekorusta, jonka sain kotoa vanhemmiltani.

stockings eli joulusukat

lahjoja kuusen alla

25. päivän aikana kaikki hostsisarukseni kävivät kotona, aamulla Patrick ja Matthew tulivat ensimmäisinä, Keith asuu joulunajan kotona, ja Laura ja Kara perheineen olivat kanssamme jouluillallisella, joka ei koostunut kinkusta ja laatikoista kuten kotona, vaan tarjolla oli naudanpaistia, juustoperunoita, vihreitä papuja, maissia, marjoja, salaattia, mozzarellatikkuja ja suklaapiirakkaa. Ruoka oli hyvää, mutta ei siitä oikein joulufiilistä kyllä tullut. (Note: traditionaalisestihan amerikkalaiset syövät jouukalkkunaa, mutta koska Brian ei tykkää kalkkunasta, niin me ei sitä syödä..)

22. päivä oli meillä kotona Maki Holiday Party, josta taisin edellisessä postauksessa mainitakin. Yhteensä meitä oli 'vain' 57 tässä talossa, joka oli kuulemma melko vähän, koska jotkut ei päässeet tulemaan. Tapasin paljon uusia sukulaisia, joita en ollut ennen edes nähnyt ja söin paljon hyvää ruokaa, joka ei ollut millään tavalla jouluista, mutta 'jouluruoka' lienee täällä sinänsä tuntematon käsite. Nimiä en kyllä muista muuta kuin ne neljä, joiden kanssa pääasiassa hengailin koko ajan eli Brendan, Amanda, Ruthie ja Kayla. 

luulee näyttävänsä tältä talolta, jossa asun.

joulutorttuja ja kiss cookies.

Ennen holiday partya leivottiin sitten joululeivonnaisia, I love cooking and baking as some of you might know. Brian ja minä askarreltiin myös piparitalo, mikä oil hauskaa koska tehtiin se yhdessä. Host mom halusi myös välttämättä kokeilla Finnish prum tarts, eli leipoa joulutorttuja, jotka oli kyllä yllättävän hyviä. Eli jotakin suomalaistakin löytyi tästä joulusta, tosin aika nirkoisesti. Toivottavasti Suomessa oli hyvä joulu :) Täällä tosiaan on +14 lämmintä ja aurinko paistaa että melkein kun kesä olis. Joku menny väärin kun Halloweenina satoi lunta ja nyt...

Iloista joulun aikaa!

Iloja ja suruja.

Aluksi täytynee pyytää anteeksi, että on mennyt melkein kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään. Kaksi viikkoa olin vain liian laiska ja kiireinen, mutta viime lauantaina olin jo avaamassa tietokonetta, kun sain kuulla suru-uutisen. Hostäitini isä oli kuollut. Lähdettiin sitten äkkilähdöllä Pohjois-Michiganiin  hostäitini äidin luokse, eikä siinä juuri sitten blogiin kirjoiteltu. Perille saavuttiin sunnuntaina, ja hautajaiset oli eilen. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mukaanlukien sen hostveljeni jota en ollut vielä tavannut, Keithin. Ja koska kaikki sisarukset oli samassa paikassa yhtä aikaa niin hostisäni sanoikin munulle että 'it's your first full Harmon experience.' Keith on siis armeijassa Kaliforniassa, ja tuli nyt sitten jouluksi kotiin. Alunperin hänen piti tulla vasta torstaina, mutta hautajaisten takia saa ilmeisesti lähteä aikaisemmin.

Nyt olen siis kuitenkin jo kotona, tosin oltiin kotona sen verran myöhään, ettei mennä Brianin kanssa tänään kouluun. Huomenna sitten, eikä koulupäiviä nyt muutenkaan ole jäljellä kuin kaksi, koska perjantai on viimeinen koulupäivä ennen lomaa (uskoisin, että näin on myös Suomessa). Meidän piti leipoa joululeivonnaisia sunnuntaina kaikki yhdessä, muttei tietenkään leivottu, kun oltiin reissun päällä. Se siirtyi nyt sitten tälle viikonlopulle. Perjantaina tulevan kylään hostisäni vanhemmat, ja ensi maanantaina on meillä kotona Holiday Party, johon tulevat kaikki hostäitini sukulaiset, joita on paljon. Brianilla on 50 serkkua ja hostäitini vanhemmilla on 103 lastenlasta. ehkeivät ne nyt ihan kaikki tule, mutta suuri osa kuitenkin.

Täällä on siis joulu täydessä vauhdissa, joulukuusi on koristeltu jo parisen viikkoa sitten ja jouluvalot on ollut pihamaalla ainakin kolme viikkoa. Eihän tässä tosiaan ole jouluunkaan enää kuin viikko, ei kyllä yhtään tunnu joululta kun ei ole lunta (pohjoisessa kyllä oli, mutta South Lyonissa ei ole) ja olen missannut itsenäisyyspäivän, kauneimmat joululaulut ja seurakunnan joululaulukierroksen. Mutta kai se siitä sitten, kunhan saadaan brianin kanssa aikaiseksi tehdä piparkakkutalo. Se kun kuuluu viraallisesti jouluun.

Joulukuusen metsästystä

Eikä käsi tärissyt, tässä ei kyllä oo läheskään kaikki jouluvalot

JOulukuusi.

Koripallokausikin on täydessä vauhdissa, treenataan neljästi viikossa ja sitten on kaksi peliä. Olen parissa pelissä päässyt kentällekin, vaikka olenkin aika huono. Annan kuitenkin kaikkeni ja kehityn koko ajan. Joukkue on tosi mukava suurimmalta osin, mutta ei kuitenkaan kovin korkeatasoinen, sillä ollaan voitettu vaan yksi peli (pelattu viisi). Mutta kausi on vasta alussa ja tästä noustaan. Toivottavasti.

Nyt lupaan, että kirjoitan joulun aikana useamman kerran, kun ei tarvitse mennä kouluun. En enää hylkää teitä näin pitkäksi ajaksi. Haleja Suomeen.

Thanksgiving

Nyt voin sitten viraallisesti sanoa että olen viettänyt Thanksgivingin niinkuin se ilmeisesti kuuluu, eli syönyt itseni täyteen kalkkunaa ja perunamuusia (ja vihreitä papuja - rakastan vihreitä papuja, jotka ovat muuten ranskaksi les haricots verts (kyllä, tämä oli fun fact -informaatio)). Jätettäköön kuitenkin mainitsematta, että emme syöneet illallista oikeana päivänä eli torstaina, vaan keskiviikkona, sillä hostisäni oli töissä torstaina. Meillä ei siis ollut koulua tällä viikolla kuin maanantaina ja tiistaina. Aivan, melkein unohdin jälkiruuan, kurpitsapiirakan, joka näin sivumennen sanoen on erinomaisen hyvää, vaikka ehkä kuulostaakin hiukan kummalliselta.

Torstaina kävimme sitten hostisäni työpaikalla, eli paloasemalla toisessa kaupungissa noin puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, tervehtimässä palomiehiä, jotka joutuivat olemaan töissä THanksgivingin. Täällä (en tiedä, miten homma toimii Suomessa) palomiehet ja kaikki siitä ylöpäin kulkevat arvonimet menevät töihin kello 8am ja pääsevät kotiin seuraavana päivänä samaan aikaan. Oltiin asemalla pikku hetki siinä illan suussa ja sitten lähdettiin Black Friday - shoppailemaan siihen aika lähelle kauppakeskukseen, jossa ei vielä siinä kohtaa ollut ihan kauheasti ruuhkaa. Ja kyllä olette oikeassa, tämä tapahtui torstaina, ei perjantaina, kuten voisi olettaa, mutta kaupat on auki koko torstain ja perjantain välisen yön ihan vaan koska joulusesonki alkaa. Ei kuitenkaan oltu koko yötä, vaan tultiin kotiin nukkumaaan ja seuraavana aamuna lähdettiin, hostisän tultua kotiin, uudelle kierrokselle. Sitten Brian meni johonkin maastojuoksujuttuun vähäksi aikaa ja minä chillailin kotona kun hostvanhemmat lähtivät vielä ulos illaksi.

Ja mitäs tossa viikolla nyt sitten tapahtui? Tuskin mitään kovin kummallista, kun en muista. Paitsi että leivoin korvapuusteja koska olin yksin kotona enkä halunnut nukkua, koska ulkona tuuli. On muuten pelottavaa, kun on yksin ja tuuli narisuttelee taloa ja suoraan sanottuna tuntuu siltä, että talo hajoaa ihan justiinsa. Toinen päivän nice-to-know tieto on muuten se, että täällä talot rakennetaan niin, että kadulle näkyvä julkisivu on mahdollisimman nätti ja sitten kaikki talot on takapihan puolelta rumia ihan pliisuja ja käytännössä kopioita toisistaan. Kerrotaan nyt sitten vielä sekin, että taloissa on täällä kokolattiamatot, joiden imuroiminen on suurinpiirtein yhtä hauskaa kuin vessa peseminen, joka suoritetaan joka lauantai (kyllä, tänään on lauantai). 

Tuntuu hassulta, että joululomaan on oikeasti vain kolme viikkoa ja niin vain alkaa vaihtovuoden puolivälikin kolkutella ovella. Hui. En siis sano, etten tahdo palata kotiin, sillä kun aika on niin luulempa tulevani kotiin mielellänikin, mutta on se kumma kun päivät vaan seuraavat toisiaan ja aika kuluu kuin siivillä. 

Toivottavasti selvisitte tästä kuvattomasta ja kuollettavan tylsästä ajatusoksennuksesta, jonka pilkutus ei oo kohdillansa ja joka ei suurimmalta osalta tee minkäänlaista järkeä..

Terveiset Suomeen.

(Ei otsikkoa)

Jottei elämä olisi turhan yksinkertaista niin maanantai-illan harjoituksissa sain sitten kuulla, että yksi tytöistä on päättänyt, ettei tahdokaan olla koripallojoukkueessa, mikä tarkoitti siis suomeksi, että minulle on paikka! Eli nyt on olemassa mahdollisuus, että saatan jopa jossakin pelissä päästä kääntymään kentällä (so happy). Näin ensimmäisen treeniviikon jälkeen olen jo nyt tosi iloinen, että pääsin joukkueseen, sillä kaikki on tosi kannustavia, vaikken minä todellakaan kovin hyvä koripallossa ole. Joka päivä oppii uutta kuitenkin.

Jokatapauksessa palatakseni noin yleisellä tasolla elämääni täällä Yhdysvalloissa kerrottakoon, että tosiaan olin siellä XC banquetissa viime sunnuntai-iltana. Se oli noin puolen tunnin ajomatkan päässä South Lyonista yhdessä ravintolassa erillisessä tilassa, jossa oli vain joukkue ja vanhemmat/sukulaiset, jotka olivat tulleet katsomaan. Syötiin ruokaa (joka oli muuten aika pahaa, ollakseni rehellinen, tai lähinnä aika mautonta) ja kuunneltiin puheita, joita erinäiset henkilöt pitivät enemmän tai vähemmän mielellään tai velvollisuudesta. Sitten meidät kaikki juoksijat palkittiin, itse sain varsity letterin ja iron horsen (kuvassa) juostuani kaikki kilpailut alusta loppuun varsityssä, scholar athlete -mitalin koulumenestyksestä kauden aikana, commitment to excellence -plaketin käytyäni kaikissa harjoituksissa ja kisoissa ja mitalin Mackinac Islandin ympärijuoksemisesta.

Lisäksi jokainen Senior sai viltin ja pienen muistopullon, joka oli siis Junioreiden suunnittelema lahja Senioreille. Pullo (kuvassa) sisälsi multaa kotiratamme Island laken kamalimmasta ylämäestä, jota kaikki vihaavat, kiven samalta radalta ja spiken, joka on siis ikäänkuin nastarin (#vainsuunnistusjutut) nasta. Mielestäni toi oli kyllä tosi kiva idea, ja se viltti on ihana ja lämmin.

Siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli täällä on LUNTA ja KYLMÄ. Yleensä lunta ei vielä tähän aikaan vuodesta ole ja viikonloppuna se todennäköisesti sulaakin pois, mutta silti, juuri tällä hetkellä kun katson ikkunasta ulos näen valkean peitteen maan päällä ja lämpötila on jossakin 25°F (-4°C) kieppeillä.

Aamulla kouluun lähdettäessä lasiovi (=ovi ulko-oven ulkopuolella, jotta ulko-ovea voi pitää kesällä auki eikä sisälle tule mitään ylimääräistä) on jäässä. Myös auton tuulilasi on jäässä, mikäli se ei ole ollut tallissa, mikä tarkoittaa lisäminuutteja lähtemiseen, joka usein on muutenkin aika hidasta. Täällä ei autoissa ole talvirenkaita, joten teillä kulkeminen oli aika pelottavaa, kun tuntui että auto koko ajan sutii johonkin suuntaan. Brian vaikutti kuitenkin aika varmalta, ja kun olimme eilen jakamassa jotakin mainoksia postilaatikoihin, niin kyllä se aika hyvin osasi parkkeerata auton niin lähelle postilaatikoita, että sain ikkunasta laitettua mainokset laatikkoon.

Tiistaina vietin erinomaisen Governmentin tunnin väitellen Mr. Simovskin kanssa siitä, kuuluuko Suomi Skandinaviaan vai ei. Kyllä olen sitä mieltä, ettei kuulu, mutta kyllähän minä silti ihmisten mielestä näytän skandinaaviselta, vaikken Skandinaviasta olekaan. Mutta ei Mr. Simovskikaan näytä makedonialaiselta, vaikka Makedoniasta onkin. JOka tapuksessa hän googletti Suomen, eikä siltikään myöntänyt, ettei Suomi ole Skandinaviaa. Löysin kuvan (alla), joka selittää maantiedon. Näille kyllä täällä opetetaan Skandinavia yhtenä könttinä, ja muutenkin Euroopan maantieto ontuu ja pahasti, mikä tuntuu vähän hassulta, kun itsehän muistan edelleen Väli-Amerikan pikkuvaltiot ulkoa, koska ne piti opetella kahdeksannella (?) luokalla. Ai niin - eihän nää täällä edes tiedä, mikä noista on SUomen lippu.

ENsi viikolla on THanksgiving, eli koulua on vain kahtena päivänä. Aamen. Tästä sitten alkaa viraallisesti Holiday season ja koko keväänkin ajan on lomia aina muutaman viikon välein, eli aika alkaa kulua kuin siivillä (kuulemma). Itse olen vähän skeptinen sen sihteen, että koulu menisi muka nopeasti, mutta odotan kyllä innolla elämäni ensimmäistä kalkkunajuhlaa ja myös joulua.

Eipä muuta täällä erää. Paitsi että tänään loppui toinen Marking period koulussa eli kolmasosa kouluvuodesta on takana, mikä tuntuu aika hurjalta.

Halloweenia ja muita juttuja.

Kyllä, eilen vietin elämäni ensimmäisen oikean Halloweenin kaikella kunnoituksella niitä koulun yhteiskoulun Halloween-naamiaisia ja -aktiviteettejä kohtaan. Tosiasia vaan on että Halloween ei kuulu Suomeen tai suomalaiseen perinteeseen. Ja sen muuttaminen vie kauan, sillä siinä missä siellä ehkä noin puolet yhteiskoulun oppilaista pukeutuu halloweenina kouluun, täällä ikuisetkin pukeutuvat enemmän tai vähemmän koko päiväksi ja koristelevat talonsa ja kotipihansa trick-or-treat-kierrosta varten, jotta pienet (ja vähän isommatkin) lapset pääsevät tunnelmaan kiertäessään ympäri ( sublivision= ) lähiötä(?). Koulussakin ainakin 2/3 oppilaista oli Halloween tunnelmissa, tosin ensimmäisellä tunnilla olin aika pitkälti ainoa. Tilanne kuitenkin parani päivän mittaan. Mulla tunneilla oli jo muitakin asuja nähtävissä.

Ja kyllä, minäkin sain uuden rastin ruutuun to-do-listalle kun kävin naapurini ja ystäväni Natalien kanssa trick-or-treat kierroksella. Oli kyllä kivaa, mutta TODELLA kylmä. Yleensä täällä ei lunta näy ennen Thanksgivingiä (onko ton käännös kiitospäivä?) mutta eilen sitten säänherra muisti Halloweenin juhlintaa LUMISATEELLA ja järkyttävällä tuulella. Lunta ei kyllä maahan jäänyt, mutta tänäänkin tuulee ihan kunnolla. Ilalla käytiin vielä Brianin kanssa katsomassa yhtä taloa, jonka pihalla koristevalot (=jouluvalot Halloweenteemalla) on synkronoitu vilkkumaan tietyn radiomusiikin tahtiin. Sekin oli hieno, mutta en kyllä haluaisi asua naapurissa, sen verran kirkkaita valoja olivat. Ai niin - tietenkin koverrettiin kurpitsoja, tällä kertaa ihan täysikokoisia ja se otti sitten jonkin verran aikaa, mutta nyt on Liisa ihmemaassa-irvikissan näköinen kurpitsalyhty pihamaalla. Oon siitä aika ylpeä. Me myös paahdettiin kurpitsojen siemenet uunissa ja ne on kyllä yllättävän hyviä, vaikka niiden kaivaminen kurpitsojen sisältä onkin aika ällöä.

Kuvassa oleva henkilö on Brian, just so you know. Eilen oltiin Brianin kanssa juoksemassa, ensimmäinen lenkki ilman että kukaan kertoo, mitä pitää tehdä, kuinka nopeasti ja kuinka pitkälle. Juostiin melkein tunti yhdessä state parkissa, eli osavaltion ylläpitämässä urheilupuistossa kaikenlaisilla pikkupoluilla ja nautin kyllä joka hetkestä. Brian oli tosi kiinnostunut suunnistuksesta ja yritin siinä sitten selittää kartan värejä ja kaikkea muuta. Sitten keskityttiin valittamaan englannin opettajasta, joka on meidän molempien least favorite teacher. Oon tosi iloinen että tullaan Brianin kanssa hyvin toimeen, koska kyllä olisi elämä yksinäistä muuten.

Tuntuu tosi hassulta että oon ollut täällä jo melkein kolme kuukautta. Mutta toisaalta niinkuin Briankin sanoi, tuntuis hassulta, jos en olisi täällä, koska oon niin tottunut South Lyoniin jo. Ja kouluunkin, löydänhän mä jo luokasta toiseen ilman karttaa. Mutta kyllä silti joka päivä oppii jotain uutta, esimerkiksi uusia sanoja. Oon kyllä tottunut englannin kieleen tosi hyvin, enkä oikeastaan enää kaipaa suomen kieltä niin paljoa. Ja kyllä kun taas joku päivä toivottavasti Skypetän Suomeen niin voi olla että täytyy hieman sanoja haeskella. Koska en enää edes ajattele suomeksi, vaan nopeutan prosessia miettimällä asiat englanniksi, jos vaan suinkin kykenen.

Lähetin muuten Suomeen isänpäivälahjan iskälle. Unohdin laittaa kortin siihen pakettiin, mutta tiedätte sitten kun se tulee, että se on isänpäivälahja.. :)

Eipä mulla muuta, toivottavasti teillä menee hyvin nyt, kun Suomen ensimmäinen ebolakaan ei ollut ebola. Ja Tapparallakin menee hyvin Liigassa. Nämä kaksi asiaa tiedän Suomesta..

one hill of a sport

Perjantaina olin tulossa kirjoittamaan tänne, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Onneksi en tullut. Sillä nyt on. Tavallisen kouluviikon (okei, onko mikään täällä tavallista) jälkeen olen nyt siirtynyt vahvasti sairastuvan puolelle. Siis saavuttanut sen rajapyykin, jonka jälkeen voin kutsua itseäni flunssaiseksi. Ääntä ei käytännössä ole (yskiessä kyllä koko naapurusto kuulee) ja nenä on kovasti paljon tukossa. Ja kun sanoin coach Davelle eilen ennen meetiä, etten tiedä, onko minun kannattavaa juosta, hän vain totesi että: 'Everyone is having a little cold.'

Joten eilen sitten juoksin hyvin puolikuntoisena Jefferson-Monroe Inviten, joka oli kyllä ehkä toistaiseksi hauskin kilpailu, jossa olen ollut. Ensinnäkin paikka oli ihan mahtava: Sterling state park aivan Lake Erien (yksi suurista järvistä) rannalla. Maisema oli kyllä niinkuin suurenkin meren rannalla, sillä Suuret järvet ovat todellakin suuria, eli vastarannasta ei kyllä ollut tietoakaan. Tietysti oli ihan kiva sääkin: aurinkoa ja pieni tuulenvire sekä lämpöä aamusella semmoinen 20 astetta.

Rata oli aika tasainen ja kulki ihan rannassa. Paikalla oli paljon väkeä, ja koska rata oli lähes kokonaan yhdellä nurmikentällä, oli kannustus aika huimaa. Oma loppuaikani oli muistaakseni 21.15 ja sijoitus 17. Sain siis toisen varsity cross country -mitalini. So happy. Vähän jäi kuitenkin kaivelemaan, kun East juoksi toisessa kisassa samassa paikassa ja Erin sijoittui 6:nneksi huonommalla ajalla. Hmph, olisin varmaan voittanut sen divisioonan.

Varsity Girls!

Osa tytöistä kävi sitten kisan jälkeen uimassa. Itse päätin olla menemättä, kunhan uitin jalkojani, sillä tosiaan olin ja olen edelleen kipeänä. Taiteellisia valokuvia kyllä sain aalloista..

Cross County. It's one hill of a sport.

Ja vaikka yleensä en tykkää käyttää puuvillat-paitoja enkä näin ollen osta muistopaitoja meeteistä niin tää oli ihan pakollinen. Näillä on paljon kaikenlaisia lausahduksia maastojuoksusta. Mutta tämä oli ehdottomasti paras tähän mennessä (kuva yläpuolella). Muita hyviä on ollut esimerkiksi:

7 days without running makes one weak.

Our sport is your sport's punishment.

The purpose of running is not to win a race. The purpose of running is to test the limits of human heart.

Asiasta kukkaruukkuun ensi viikonloppuna on Homecoming. Mulle ei ole ihan selvinnyt, miksi sitä juhlitaan, mutta se tarkoittaa että perjantai-iltana on jalkapallo- (football, ei soccer) -peli, jota koko koulu menee katsomaan ja lauantai-iltana on sitten Homecoming dance. Lisäksi ensiviikko on pukeutumisteemaviikko, eli huomenna aloitetaan teemailu yöpukuteemalla, mikäli tästä kuntoudun koulukuntoiseksi huomiseen mennessä. Tiistaina jatkuu twinningillä ja keskiviikko on superhero day, torstai class colors (seniors: black) ja perjantaina kannatetaan koulun joukkuetta sini-kultaisilla väreillä.    

Ei mulla kai sitten muuta, pärjäilkää siellä ensilumenne kanssa..