Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)

Ihan vaan koska South Lyon.

Olen kuullut ton lausahduksen niiiiin monta kertaa tässä viimeksi kuluneiden muutaman päivän ja viikon aikana, että ehkä se täytyi teillekin jakaa. Ja onhan mulla nyt onneksi kuvamateriaaliakin täältä maailman toiselta laidalta (kyllä, löydän itseni hauskana), ettei ihan vaan tarvitse mustaa ja valkoista tuijotella.

Case 1; Snow Days
En tarkalleen muista, mainitsinko edes, että meillä piti olla Snow Day yhtenä päivänä viime viikolla, muttei ollut. Ihan vaan koska South Lyon. Enemmän tai vähemmän kaikilla kouluilla tässä 10 mailin säteellä ja kauempanakin oli kyllä vapaata, mutta koska kuuleman mukaan South Lyonin korkeimmalla päättäjällä on lämmitettävä driveway (jonka oletan kääntyvän suomen kielelle 'pihatie') niin eihän meillä mitään vapaata ollut. Käsky kävi että 'dress in layers'. Kuvat on kuitenkin tältä viikolta, kun kävin postissa (jossa multa ei enää edes kysytä henkilöllisyystodistusta, koska kuulemma kukaan muu ei lähetä tavaraa Suomeen), enää ei ole niin kylmä ja vettäkin jo satoi välillä.

Case 2 MLK
Tänä maanantaina meillä piti tosiaan olla vapaapäivä, koska oli MLK day eli Martin Luther King Jr. Day. Mutta sen sijaan, että olisimme viettäneet vapaapäivää kuten enemmän tai vähemmän kaikki muut koulut, me opiskelimme ahkerasti sillä tällä viikolla tosiaan oli koeviikko, eli midterm exams. Lisäksi olimme kooulussa ekstraoppitunnin, jonka aikana opiskelimme tasa-arvoa naisten urheilun toimiessa esimerkkinä. Kiitokset historianesitelmälle viime vuonna, mitään uutta en oppinut. Maanantain sijaan saimme kuitenkin vapaaksi tämän päivän (perjantai) eli pitkä viikonloppu on nyt sitten vietossa. Ja joka ikinen minuutti unta tulee kyllä kovasti tarpeeseen. Tai itse ainakin valvoin tarpeettoman myöhään, vaikka koulusta pääsikin pois jo 10.32 kokeiden jälkeen. Kyllä en näe logiikkaa siinä, että menemme kouluun 7.20 ja pääsemme pois noin aikaisin. Mutta ehkä siinä on jokin logiikka.

Monivalinta♥︎

Case 3, today
Päätettiin sitten, että kouluttoman perjantain kunniaksi vietetään aikaa yhden kaverin kanssa (nimeltään Mackenzie) ja otettiin toinenkin kaveri (Alexa) mukaan. Mutta ihan vaan koska South Lyon, ei oikein keksitty mitään järkevää tekemistä. Niimpä mentiin Kensington Metroparkiin ruokkimaan pikkulintuja. Oli aika jännää. Ja päädyttiin sieltä sitten Kensigton Farmille, joka on siis maatila keskellä Metroparkia, jolle voi mennä katselemaan eläimiä, koska en tiedä, moniko näistä ihmisistä on oikeasti nähnyt lehmän elämäsä aikana. Tai ainakin ensimmäinen kysymys oli, että 'Is that a cow?' kun näimme lehmän. Joka tapauksessa oli oikein hauskaa, mutta veikkaanpa, ettei missään muualla kuin South Lyonissa tälläinen vapaa-ajanvietto olisi ihan normaalia...

'Michigan Barn of the year 2012'

No, tässä kai kaikki tällä erää. Huomenna ollaan menossa hostperheen kanssa Detroitiin Auto Showhun. Kuullostaa varmaan teille tylsältä, mutta kaikki, jotka sielä on ollut, on tykännyt. JOten enköhän minäkin.

Mitä en odottanut täällä kokevani

Kun joskus yli vuosi sitten hain vaihto-oppilasohjelmaan, en odottanut ihan tällaista. En sano tätä siksi, ettei täällä olisi hauskaa tai että katuisin päätöstäni, vaan siksi että täällä tapahtuu vaan niin paljon niin randomeita asioita. Mutta kuten Yfu meidän käskee ajatella; it's not good or bad, it's different

Tänään taas vaihteeksi päädyin lisäämään asioita listalle, joka listaa asioita, joita en odottanut kokevani. En nimittäin odottanut istuvani tammikuisena iltana hostperheeni kanssa talomme kellarissa katsomassa ensin Pientä merenneitoa ja sitten kristillistä opetuselokuvaa, jonka kaikki henkilöt olivat vihanneksia ja joka kertoi tarinaa Joonasta valaan vatsassa. Enkä odottanut nostavani painoja 2 ja puolivuotiaan hostsiskoni tyttären Quinnin kanssa tai juoksevani  lumisessa metsässä lenkkiä Brianin kanssa ihan vaan koska elän vain kerran. On se elämä kummallista.

Eilen pelattiin koripalloa paikallisvastustaja Eastia vastaan ja hävittiin rumasti. Kuitenkin tänään oli harjoituksissa hyvä fiilis. Saatiin kuulla, että se joukkue, jota vastaan pelattiin tiistaina (Novi, hävittiin) oli keskiviikon harjoituksissa juossut kunnes laatta lensi, ja sitten sai lähteä kotiin. Mitään sellaista ei meillä ollut luvassa, mutta se ehkä kertoo jotakin siitä, miten intihimolla täällä suhtaudutaan High School -urheiluun. Koska täällä urheilu on iso asia, sillä parhaat pääsevät Collegeiden joukkueisiin ja saattavat saada sitä kautta rahoitusta lukukausimaksuihin. Ne olis ottanut minutkin University of Michiganin maastojuoksujoukkueeseen kauden jälkeen, mutta se voi olla että koti-Suomen kutsu on kovin voimakas kesällä. Ja tykkään kuitenkin ehkä enemmän Michigan Statesta kuin UofMstä. Siis Go Green.

Kesästä puheen ollen olen koittanut pääni puhki miettiä, minne haen kesätöihin, jos haen. Kai sitä täytyy muutamia hakemuksia ainakin lähettää, kun kova hinku olisi päästä töihin. Taitaa vain olla niin, ettei töihin oteta ilman haastattelua, ja sitä on täältä käsin vaikea toteuttaa. Minä tosin jatkuvasti (noh, ainakin viikoittain) kyttään, että olisiko kesätyöntekijöitä Ikaalisiin haussa. Vielä ei ole ollut.

Loppukevennys. Story of my life.

Ei muuta tällä erää, kaikkea hyvää.

Huomenna.

Huomenna se alkaa. Koulu. Huomenna. Mun ensimmäinen päiväni amerikkalaisessa High Schoolissa. Jossa on oppilaita 22 kertaa niin monta kuin mun koulussani siellä kotona. Jossa on oppilaita enemmän kuin neljäsosa koko mun kotikaupungin väkiluvusta. Se on siis sanalla sanoen valtava. Ja ehkä mua vähän jännittää. Tai pelottaa. Mutta onneksi olen innoissanikin.

Koulu alkaa täällä joka päivä kello 7.20, kuten olen saattanut jo mainitakin. Kyllä nauratti, kun Iltalehti tai -sanomat uutisoi viikolla siitä, kuinka kahdeksaan kouluun meneminen on pahaksi terveydelle. Että tervetuloa vaan kaikki maailman taudit. Odotan teitä innolla. Mutta joka tapauksessa tästä lähin kello soittaa viimeistään kuudelta joka aamu. Koulu päättyy huomenna klo 10.08 ja normaaleina päivinä 2.13. Täällä eletään minutilleen.

Kouluun otetaan eväät. Ja paras vaihtoehtohan on se legendaarinen peanutbutter & jelly sandwich. Itse en kyllä tykkää maapähkinävoista, ja kun mainitsin asiasta hienotunteisesti hostisälleni hän totesi että "You can have it with only jelly on it." Selvä homma. Ostivat minulle kaupasta tummaa leipääkin. Olin ihan otettu kun vanhemmat tulivat kotiin ja sanoivat että "To remind you of Finland."

Tänään katsotiin myös valokuvia Suomesta. Heidänkin mielestään Voiton Zen-asento oli hauska. Ja he pitivät kotitaloani tosi kauniina. Heidän mielestään Lappi oli kaunis. Ja kaikki kuvat olivat hienoja. Host-perheeni on itse asiassa tulossa Suomeen kesällä 2016 ainakin kahdeksi viikoksi ja he suunnattoman kiinnostuneena kyselevät minulta, mitä Suomessa pitäisi nähdä. Lisäksi host-veljeni tulee Suomeen ensi kesänä luultavasti niin, että lennämme samalla lennolla. Hän aikoo viettää aikaa aikaisempien vaihto-oppilaiden ja kenties minunkin kanssani.

Olen myös alkanut kutoa joululahjoja. Olen jo neljän päivän aikana tehnyt yhdet villasukat ja yhdet tumput. Tosin perheeni täällä on niin suuri että lienee hyväkin olla ajoissa. Nyt pitänee kuitenkin mennä nukkumaan, että jaksan aamulla herätä.

Terveisiä kotiin!

Neiti takkutukka, lumpeenkukka, kompuroiva raitasukka.

Palasin leiriltä väsyneenä mutta onnellisena ja tuhat kokemusta rikkaampana. Tutustuin uusiin ihmisiin ja löysin paikan cross country -joukkueessa. Olen niin onnellinen. Koska kyllä kaipasin välillä takaisin South Lyoniin ja omaan, pehmeään sänkyyn jurtan kivikovan kerrossänkypatjan sijaan. Ja kaipasin kunnollista ruokaa. Ja nythän sitä sitten saan taas. Taivas.

Iceland-jurtta

Time trialinkin jälkeen ehti vielä tapahtua kaikenlaista. Päällimmäisinä mieleen jäivät ehdottomasti jääkylmät yöt ja aamut (kun joku oli keksinyt, että lämmityslaite pitää liian kovaa meteliä), high ropes course ja all nighter. HIgh ropes course oli siis nimensä mukaan köysirata korkealla puissa paaluissa ja se oli kyllä aika pelottavaa, vaikka turvavaljaat luonnollsesti estivät putoamisen. Ja koska jokaisessa oheisohjelmassa ohjaajien piti tietää jokaisen nimi, niin voitte uskoa että minä tavasin nimeni melkoisen moneen kertaan, kun eivät amerikaanit muuten ymmärtäneet. All nighter kesti taas nimensä mukaan koko yön ja tarkoitti koko yön valvomista yhdessä jurtista. Tämä oli toki vapaaehtoinen aktiviteetti, mutta olen kyllä sitä mieltä, ettei olisi paitsi kannattanut jäädä. Naurettiin ja itkettiin väsymystämme ja pelattiin erilaisia lautapelejä ja pelejä muutenkin. Yksi niistä oli Bananagrams, joka oli Scrabblen tai Alphabetin kaltainen sanapeli ja minä voitin yhden kierroksen vaikka olenkin SUOMEA äidinkielenään puhuva henkilö. Kaikki muuten pitivät suomi-aksentistani.

iltanuotio ja s'moret <3

siinä on erilaisia urheiluautoja amerikanrautatapahtumasta..

All nighterin jälkeen jokainen oli enemmän tai vähemmän kujalla ja väsynyt ja neljän mailin aamulenkki ei oikein irronnut keneltäkään; osa itki jo mailin venyttelypisteessä. Tosin itkuun sekoittui pian nauru, kun tietoisuus omasta säälittävyydestä lisääntyi. Mutta eikai siinä sitten mitään. Itse en itkenyt ja päivälläkin nukuin vain tunnin automatkalla takaisin kotiin.

Tänään kävimme amerikanrautatapahtumassa hostisäni ja -äitini kanssa, sillä Brian on vielä omalla maastojuoksuleirillään. Siellä oli hienoa, ja minäkin sain olla ihan oikean amerikanraudan kyydissä sillä hostperheeni omistaa vuosimallin 1970 Ford Mustangin. Ei huono. Takapenkillä kyllä saa istua polvet suussa ja henki ahtaalla, mutta kyyi on silti sanalla sanoen mahtavaa. Kyllä ymmärrän miksi Yhdysvaltain hallitus aikanaan kielsi autojen moottoreiden tehojen lisäämisen...

Kävin tänään myös rekisteröitymässä South Lyon High Schoolin oppilaaksi. Minusta tulee senior, eli lukion vanhimman vuosikurssin opiskelija. Kurssit menen päättämään opinto-ohjaajan kanssa ensi viikolla, olisiko ollut tiistaiaamuna. Kyllä sanon että koulurakennus on ISO. Mutta nyt alkaa univelka painaa, joten hyvää yötä.

Lämpöö ja valoo.

Sitähän on tässä viimeaikoina piisannut ihan siihen asti, että lämpöhalvauskuolema on lähellä ja kyllä ei voi treenata kuin iltaisin kun ei enää ole niin tappavan kuuma..

maalaisromanttinen iltalenkkikuva (y)

Mutta niin, viikko on taas vierähtänyt nopeasti ja aikaa lentokoneen lähtöön Helsinki-Vantaalta on enää alle kaksi viikkoa. Se tuntuu hurjalta. Viime päivinä olen jutellut useaan otteeseen isäntäperheeni kanssa ja he todella tuntuvat olevan yhtä innoissaan kuin minäkin. On kiva todeta, että on odotettu vieras. Sen lisäksi olen ostanut isäntäperheelleni tuliaisia ja saanut varmistuksen lennoistani Yfulta. Nyt on siis varmaa, että olen yötä Dullesissa, mutta niin on varma sekin, että Dullesissa on yötä muitakin. Näiden lisäksi olen myös suunnistanut ja koonnut kuvia Suomesta, jotta voin sitten perillä näyttää niitä ja kertoa, millaista kotimaassani oikeastaan onkaan.

Viime viikolla olin tiistaina yhden parhaista kavereistani läksiäisissä. Hän lähti sunnuntaina kohti Mexicoa, ja on saamani tiedon mukaan pääsyt myös perille. Hänen toimiaan voipi seurata täältä [klik]. Lettukesteillä oli ihan hauskaa, ja näin siellä varmaan sellaisiakin ihmisiä, joita en olisi muuten nähnyt ennen lähtöäni. Ja muistin olla se ärsyttävä sitkeä vieras, joka ei lähde kulumallakaan.. Vietin hänen luonaan aikaa varmaan ainakin seitsemän tuntia, mutta se ei kuulemma haitannut. Enkä edes syönyt kakkia lettuja.

Niin, itsehän en ole luvannut minkäänlaisia läksiäisiä järjestää, joten ihmiset tulevat yllättäen katsomaan minua kotiini. Olen yllättävän tärkeä yllättävän monelle ihmiselle Yllättävän moni haluaa vielä nähdä minut ennen lähtöäni. Toisaalta on ollut kiva nähdä sellaisiakin ihmisiä, joita ei ehkä muuten näkisikään. Tänään (eilen) kylässä oli äitin kurssikaveri, ja (yli)huomenna tulevat kummitätini vaarini. Samana päivänä (torstaina) myös menemme muutaman kaverini kanssa viettämään 'läksiäisiä'. Siitäkin tulee varmasti hauskaa, enpä ole pitkään aikaan kunnolla viettänyt aikaa juuri sillä porukalla.

Tässä tilanne tällä hetkellä, Sj-13!!

Kotona taas.

Tulin sitten kotiin rippileiriltä ⎯ järkyttävän huonon internetyhteyden valtakunnasta eli naapurikunnan puolelta. Leiri oli kyllä kaikin puolin hauska, mutta nyt olen aivan tuhottoman väsynyt, sillä yöunet jäivät monta kertaa liian lyhyiksi, kun päässä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Tosin minä ehkä välillä murehdin vähän liikaakin..

Joka tapauksessa tällä kertaa minulla oli ihan asiaakin. Juttelin tuossa muutama päivä takaperin hostperheeni isän kanssa ja hän kertoi, että heille oli tullut tietoon alustavaksi lähtöpäiväksi 5. elokuuta eli juuri se päivä, jolloin olin toivonutkin lähteväni. Se voi toki muuttua, eikä saisi innostua liikaa, mutta EN MALTA OLLA INNOSTUMATTA. Siihen on aikaa enää 48 vuorokautta eli alle 50 päivää. Alle viisikymmentä päivää Suomea jäljellä? mihin aika oikein kuluu? Muistan kun sitä oli melkein 200 päivää jäljellä. Ja nyt puolitoista kuukautta? Mitä ihmettä? On vielä niin paljon, mitä tahtoisin tehdä ennen lähtöäni. Ja toisaalta en tahtoisi odottaa sekuntiakaan. Kohtahan pitää herranjestas jo ruveta pakkaamaan.

Ensimmäisenä asiana täytynee selvitä viisumihaastattelusta Helsingissä ensi maanantaina. Jännittää. Wish me luck.

Perheestä.

Sain siis jo aika kauan aikaa sitten tietää host-perheestäni. Se oli ihan tavallinen äidinkielentunti, jolla oli lisäkseni ehkä sellainen noin 16 oppilasta. Oli ehkäpä jokin maalikuun loppupuolen päivä, ulkona muistaakseni paistoi aurinko. Siinä sitten tylsistyttyäni, kuten niin usein aiemminkin, avasin puhelimeni ja kävin läpi facebookin ja instagramin ja sitten avasin sähköpostin ihan vain poistaakseni kaikki turhat facebook-sähköpostit. Ja siellä se oli: viesti yfulta. Aiheena luki isäntäperhetiedot/Maiju. Kirjaimellisesti vapisten avasin viestin ja luin sen.

Host-perheeseeni kuuluivat viestin mukaan isä, äiti ja vuotta nuorempi veli. Paikka oli pieni (kotikaupunkiani roimasti suurempi kuitenkin) kaupunki melko lähellä Detroitia, Michiganissa.  Myöhemmin sain myös tietää host-vanhemmiltani, että minulla on veljeni, Brianin, lisäksi viisi muuta vanhempaa sisarusta jotka eivät enää asu kotona ja että host-äitini vanhemmat ovat lapsina muuttaneet Amerikkaan Suomesta ja että he asuvat suomalaisessa yhteisössä ja jopa puhuvat hieman suomea.

Siitä äidinkielentunnista tulikin sitten hieman erilainen kuin muista. Heti luettuani viestin halusin jakaa sen vieressä istuvalle ystävälleni, joka pahaksi onneksi oli juuri vastaamassa opettajan kysymykseen. Kun keskeytin hänet, opettaja kysyi minulta, mikä on hätänä ja jaoin informaation saman tien koko luokalleni. Lopputunti ja oikeastaan koko loppupäivä menikin sitten Googletellessa kaikkea mahdollista tietoa uudesta 'kotikaupungistani'.

Siitä lhtien olenkin sitten pitänyt yhteyttä perheeseeni. He vaikuttavat äärettömän mukavilta, enkä oikeastaa jaksaisi odottaa heidän tapaamistaan, vaikka onhan täällä Suomessakin vielä paljon kaikenlaista ennen lähtöä. Esimerkiksi Yfun koulutusviikonloppu Virroilla tänä viikonloppuna.