Prom & Chicago

Tervehdys taas, rakkaat lukijani. On mennyt 2 viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin (hups), ja koulu alkaa mulla täällä Amerikassa olla ohitse. Olen kahden viikon päässä kotiinlähdöstä, ja juurikin tänään aloitin pakkaamisen. Ei, en tykkää jättää asioita viime tippaan, joten mielummin aloitin huoneeni siivoamisen nyt, ja teen sitä pikku hiljaa, kuin aloitan sen päivää ennen kuin mun pitää olla lentokentällä. Lisäksi olen itse asiassa aika innoissani siitä, että pääsen takaisin Suomeen. Koska vaikka täällä onkin ollut tosi kivaa, ja tykkään kovasti kavereistani täällä, ei mikään voita kotimaata, äidinkieltä ja sumalaista kotiruokaa. Olen korviani myöten täynnä Subwaytä ja Mac'n'Cheese illallisia. Tahdon lihapullia ja perunamuusia. Tai pinaattilettuja. Tai ruisleipää vanhalla kunnon Oltermanni-juustolla.

Nyt riittää kuitenkin valitus. Tässä toukokuun viimeisinä päivinä on nimittäin tapahtunut paljon, ja tulinkin kertomaan teille Promista ja päiväretkestämme Chicagoon (olen viimeinkin oppinut kirjoittamaan paikan nimen)

Ensin Chicago. Tämä siis oli ex tempore -retki, koska mulle luvattiin, että mennään käymään Chicagossa, ja pitkään vaikutti siltä, ettei mennäkään. Eilen (lauantai) kuitenkin sitten lähdettiin aamusella ajelemaan ja tultiin illalla kotiin. Matkaa Chicagoon on sellainen nelisen tuntia, joten aikaa itse kupungissa ei ollut ihan kauheasti. Lisäksi ilma oli aika onneton, satoi vettä, tuuli, ja lämpötila huiteli siinä 10 asteen tietämissä, iltapäivällä oltiin jo kymmenen alapuolella.

Tästä kuvasta näkee, että pilvet oli aika matalalla, eikä siksi kannattanut mennä korkeisiin rakennuksiin katsomaan näköaloja; eihän sieltä mitään olisi nähnyt. Käytiin kuitenkin katsomassa kuuluisaa... Papua?... Kukaan ei tuntunut tietävän tuon peilimonumentin oikeaa nimea, kaikki vain kutsuivat sitä pavuksi. Ja siltähän se näyttikin. Oli kuitenkin aika jännä nähdä kaupungin peilikuva tuossa pallossa (vaikkei se ihan pallo olekaan), tykkäsin!

Ja mitäs muuta me tehtiinkään? Syötiin. Ensin Chicagolaista pitsaa, joka on pannupitsa, jonka täytteet on 'väärässä' järjestyksessä niin että juusto on pohjimmaisena, sitten muut täytteet (mun kohdalla sienet) ja viimeisenä tomaatti. Kyllä, olen oppinut syömään sieniä täällä olemiseni aikana. Note:Vink vink, mummi, voit ruveta tekemään ekstrasienisalaattia, nyt on talossa toinenkin, joka syö sieniä... En oikein osaa sanoa, tykkäsinkö Chicagopitsasta vai en. Ei se niin kummalliselta maistunut. Illalla käytiin syömässä sellaisessa italialaisessa ravintolassa, jossa kokki tekee pastan itse, söin juustoraviolia, joka oli tosi hyvää. Ruokailuiden välissä kierrettiin kaupunkia bussilla, käytiin parissa kauppakeskuksessa (katsomassa Lego-Kauppaa, ja toisessa, jonka nimi on Navy Peers ja ilmeisesti se on kuuluisa). Illalla siis ajettiin sitten kotiin.

Sitten Prom.

 Prom on varmaankin se, mitä monet vaihtarit odottaa kaikkein eniten koko vuodesta. Minä en varsinaisesti sitä odottanut, mutta se osoittautui tosi hauskaksi kokemukseksi. Olin siellä siis japanilais-brasilialaisen ystäväni Mikin kanssa. Pöydässämme istui lisäksi muutama muu kaveri, jotka tiesin, mutten varsinaisesti voi sanoa tunteneeni. Eipä silti, hauskaa oli. Aluksi söimme illallista, ja sitten tanssittiin muutama tunti.

Ylemmissä kuvissa mun mekko näyttää valkoiselta, mutta oikeasti se oli taivaansininen. Tykkäsin mun mekosta tosi paljon, ja se keräsi kovasti kehuja koko illan ajan. Meidän koulun (South Lyon High School) Prom ei siis ollut South Lyonin suurkaupungissa (huomaa sarkasmi), vaan 20 minuutin ajomatkan päässä meiltä, paikassa nimeltä Crystal Gradens (Howell). Paikkakin oli tosi hieno, ja totta kai sieltä löytyi legendaariset portaat, joilla kaikki prom-kuvat aina otetaan..

Viime viikonloppuna oltiiin hostperheeni kesämökillä pohjoisessa Etelä-Michiganissa.

Sielläkin oli ihan kivaa, ainakin oli lämmin, muttei kuitenkaan ihan uimaan asti uskallettu. Kuitenkin istuttiin nuotiolla ja syötiin s'moreseja (yritä nyt sitten taivuttaa sanaa s'mores), jotka on siis nuotiolla paahdettuja vaahtokarkkeja jotka litistetään kahden graham-keksin väliin suklaapalan kanssa. Näitä pitää sitten tehdä joskus kotona, kunhan kerään kaverit kokoon ja pidetään mun kotiintuliaisjuhla. 

Joo, nyt pitää mennä nukkumaan, koska vaikka seniorit pääsikin jo pois koulusta, niin minä päätin jatkaa vielä käymistä 3. ja 5. oppitunnilla, matikassa ja ecoonomicsin tunneilla. Tämä tarkoittaa, että mulla on koulua vain 9:22-10:28 ja 12:03-1:09 (kyllä, 5. tunti on pitempi kuin 3. tunti). Kyllä mä teille vielä täältä kirjoittelen.

Ehkä.

31 päivää

Tasan kuukauden päästä olen Washington D.C:ssä, Dullesin kansainvälisellä lentokentällä odottamassa, että matkani takaisin Atlantin yli voi alkaa. Kuukausi tuntuu todella lyhyeltä ajalta kaikkien amerikkalaisten ystävieni kanssa. Kuukausi tuntuu todella pitkältä ajalta ilman kaikkia tetä siellä Suomessa. Kuukauden päästä minun täytyy olla hyvästellyt kaikki täällä, ja valmistautua kotiinpaluuseen. Sanompa vain, kotiiinpaluu tulee olemaan minulle sopeutumista ihan niin kuin tänne tuleminenkin oli. On Suomi ja Amerikka kuitenkin jonkin verran erilaisia.

Joka tapauksessa otetaanpa nyt hiukan kuulumisia tähän väliin. South Lyoniin on tullut kesä. Skipattiin kevät ja nyt on lämmintä sellainen 25 astetta joka päivä. Paitsi että aina välillä on sadepäivä ja 11 astetta, ja tämä tietenkin osuu useinmiten jalkapallopelipäivälle. Ja jalkapallosta puheen ollen kausi on melkein paketissa. JV:n viimeinen peln on maanantaina, ja sen jälkeen minä ja muutama muu JV-pelaaja päästään vielä jatkamaan kautta varsityssä. Tänään oltiin jo haistelemassa tunnelmaa Swartz Creekissa, jossa pelattiin pienimuotoinen varsityturnaus. SLHS hävisi kaikki kolme peliään (yllätys) mutta oli silti ihan hauskaa, ja innolla odotan tiistaita, kun päästään mukaan varsityn harjoituksiin.

Tällä viikolla tiistaina oli senior night, eli joukkue muisti kaikkia valmistuvia (? graduating) senioreja kukilla ja saatiinpa me myös tollaiset hienot keksit. Tietenkin oli turkasen kylmä, niinkuin enemmän vähemmän aina kun jotakin kivaa tapahtuu, mutta silti oli hauskaa. Samalla tämä oli siis kauden viimeinen sarjapeli kotona (Welcome to the Jungle). Henkilökohtaisesti tykkään vieraspeleistä enemmän, mutta niitä ei nyt ole ihan kauhean montaa kauteen mahtunut.

Koulua minulla on periaatteessa jäljellä 2 viikkoa. Pääsen siis pois koulusta samaan aikaan kuin te, mutta valmistujaisseremonia on vasta 6. kesäkuuta. Ja siitä on sitten vain viikko siihen, että tulen kotiin. Ai niin. Ja prom on perjantaina 29.6. Sinne olen näillä näkymin menossa japanilaisen ystäväni Patrician ('Miki'n) kanssa.

Eipä minulla ai sitten mitään muuta mielenkiintoista nyt tällä erää, ajattelin nyt lähinnä tulla kertomaan että olen hengissä.

Lajista toiseen.

Koripallo loppui. Jalkapallo alkoi. Olen innoissani. Pääsin jalkapallossa jv-joukkueeseen, mikä tarkoittaa, että saatan jopa saada jonkin verran peliaikaakin. Tähän asti kaikki on mennyt ihan kivasti, ja ensimmäinen peli on ylihuomenna eli torstaina.

Koripallon banquetissa sain joukkueen kapteeneilta Elsa-palkinnon, joka oli nimetty siis Disney-elokuvan prinsessan mukaan. Olen kuulemma blondi ja tykkään kylmästä (ensimmäinen osui melkolailla oikeaan, mutta toisesta en sitten tiedä..), joten palkinto kaiketi osui oikealle henkilölle. Valmentaja myös piti hyvän puheen minulle (kuten kaikille muillekin pelaajille) ja kertoi kaikenlaisia hyviä asioita minusta (suurta osaa en osannut aavistaakaan, esim. paransin joukkueen yhteishenkeä..?)

Heti seuraavana päivänä olikin ensimmäinen päivä jalkapallon tryouteja. Ne pidettiin sisähallissa, koska ilmeisesti ulkona oli liian kylmä, vaikka koulun tekonurmikin oli meille oikein varta vasten aurattu. No, päästiinhän me toki sinne uloskin heti tiistaista lähtien ja nyt on siis jo viikko ulkoharjoittelua takana. Vähän on kaikenlaista särkyä ja kolotusta havaittavissa, kun jalkapallossa käyttää sellaisia lihaksia, joita ei varmaan ole moneen vuoteen käyttänytkään..

Ja mitäs muuta tänne. No juu, hostveljeni (heistä vanhin, nimeltään Keith) meni viime viikonloppuna naimisiiin ja koko perhe oltiin sitten häissä ja niitä järjestämässä. Oli ihan mukavat häät, tosin aika pienimuotoiset, koska virallisesti Keith ja hänen vaimonsa Kierstan vihittiin jo ennen vuodenvaihdetta. Kierstan kuitenkin halusi häämekon ja Keithkin halusi mennä naimisiin kirkossa, joten koko homma otettiin ikäänkuin uusiksi. Nyt tämä pariskunta siis muutti Coloradoon, jossa Keith menee töihin armeijan tukikohtaan.

Viime viikon perjantaina oltiin myös saksanopiskelijoiden kanssa Ann Arborissa University of Michiganin Language Departmentissa viettämässä German Day -tapahtumaa. Itse tapahtumasta en niin välittänyt, mutta melkein 200 vuotiaat yliopistorakennukset olivat kyllä aika hienoja. Kuvista ei kyllä näe mitään, olen siitä pahoillani, mutta en muistanut aamulla kiireessä ottaa kameraa mukaani, niin kännykkä sai hoitaa kuvaamisen.

Muuten täällä ei nyt ole tapahtunut mitään kovin kummallista. Kotiinlähtöön on aikaa tasan kolme kuukautta, tai laskurin mukaan 90 päivää. Olen samaan aikaan innoissani ja vähän peloissani, koska jotenkin aika menee tosi nopeasti, enkä tahdo vielä kotiin. Mutta toisaalta on kyllä ihan kauhea ikävä mun rakkaitani Suomessa, enkä jaksais odottaa enää hetkeäkään, että saan nähdä kaikki taaas.

Haleja!

P.S. Olemme päässeet tehokkaasti eroon lumesta *koputtaa puuta*. Toivottavasti lopullisesti koska suoraan sanoen olen valmis kesään. Lämpötilat tosin heittelee; sunnuntaina oli 10 astetta, eilen 21 ja tänään 4 astetta lämmintä. Nämä siis celsiuksissa... Onneksi ei kuitenkaan sada. Mutta tuulee kyllä senkin edestä.

Laivaan, laivaan.

Ruotsinlaivalle. Ja Ruotsiin suunnistamaan. Joko nyt? Juurihan siihen oli aikaa kuukausi. Ja suunnistusreissun jälkeenhän onkin enää yksi yö kotona, ja sitten alkaa matka kohti suurta maailmaa. Lähtien Helsingistä, jossa vietän yhden yön ennen lentokentälle menoa.

No, nyt olen nähnyt suunnileen kaikkia niitä kavereita, joita olin sopinutkin näkeväni, viimeisen kerran seuraavaan vuoteen. Vaikken kyllä jotenkin ole sitä vieläkään tajunnut. Vuosi on niin pitkä aika, ettei sitä hahmota. Ehkä tajuan asiat vasta ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa, jossa kukaan ei puhu kanssani samaa kieltä. Ystäväni lupasivat pitää yhteyttä minuun, mikä on toisaalta mukavaa, sillä silloin he eivät unohda minua. Niinkuin en minäkään heitä.

Viimeiset "suomipäivät" tosiaan vietän Ruotsissa suunnistamassa sinne kanssani lähtevien kavereiden kanssa. Kotiin tultuani minun on varmaan pakko aloittaa armoton pakkaaminen, sillä sitten ei voi enää ajatella että: "Kyllä minä sitten huomenna pakkaan" kun ei ole sitä huomista kotona, jolloin voisi pakata. Ja mitäs sielä koulutuksessa sanottiinkaan pakkaamisesta? ⎯ Pakkaa HYVISSÄ AJOIN ennen matkaa. Onneksi se on suhteelinen käsite.

*edit: Totesin että viikonlopun reissulle Ruotsiin on helpompi pakata kuin matkalle vuodeksi Amerikkaan. Mistähän mahtaa jouhtua...

  Joka tapauksessa olen nyt tehnyt suurimman osan tarvittavista shoppailuista ennen lähtöä (vain tuliaiskarkit puuttuu... ) ja jopa saanut toppavaatteet ja muutaman paidan laitettua lattialle siihen pinoon, joka lähtee mukaani Michiganiin. Aikaa bussin lähtöön on alle tunti, joten taidanpa lopettaa tähän tällä erää.

Sj-4

Lämpöö ja valoo.

Sitähän on tässä viimeaikoina piisannut ihan siihen asti, että lämpöhalvauskuolema on lähellä ja kyllä ei voi treenata kuin iltaisin kun ei enää ole niin tappavan kuuma..

maalaisromanttinen iltalenkkikuva (y)

Mutta niin, viikko on taas vierähtänyt nopeasti ja aikaa lentokoneen lähtöön Helsinki-Vantaalta on enää alle kaksi viikkoa. Se tuntuu hurjalta. Viime päivinä olen jutellut useaan otteeseen isäntäperheeni kanssa ja he todella tuntuvat olevan yhtä innoissaan kuin minäkin. On kiva todeta, että on odotettu vieras. Sen lisäksi olen ostanut isäntäperheelleni tuliaisia ja saanut varmistuksen lennoistani Yfulta. Nyt on siis varmaa, että olen yötä Dullesissa, mutta niin on varma sekin, että Dullesissa on yötä muitakin. Näiden lisäksi olen myös suunnistanut ja koonnut kuvia Suomesta, jotta voin sitten perillä näyttää niitä ja kertoa, millaista kotimaassani oikeastaan onkaan.

Viime viikolla olin tiistaina yhden parhaista kavereistani läksiäisissä. Hän lähti sunnuntaina kohti Mexicoa, ja on saamani tiedon mukaan pääsyt myös perille. Hänen toimiaan voipi seurata täältä [klik]. Lettukesteillä oli ihan hauskaa, ja näin siellä varmaan sellaisiakin ihmisiä, joita en olisi muuten nähnyt ennen lähtöäni. Ja muistin olla se ärsyttävä sitkeä vieras, joka ei lähde kulumallakaan.. Vietin hänen luonaan aikaa varmaan ainakin seitsemän tuntia, mutta se ei kuulemma haitannut. Enkä edes syönyt kakkia lettuja.

Niin, itsehän en ole luvannut minkäänlaisia läksiäisiä järjestää, joten ihmiset tulevat yllättäen katsomaan minua kotiini. Olen yllättävän tärkeä yllättävän monelle ihmiselle Yllättävän moni haluaa vielä nähdä minut ennen lähtöäni. Toisaalta on ollut kiva nähdä sellaisiakin ihmisiä, joita ei ehkä muuten näkisikään. Tänään (eilen) kylässä oli äitin kurssikaveri, ja (yli)huomenna tulevat kummitätini vaarini. Samana päivänä (torstaina) myös menemme muutaman kaverini kanssa viettämään 'läksiäisiä'. Siitäkin tulee varmasti hauskaa, enpä ole pitkään aikaan kunnolla viettänyt aikaa juuri sillä porukalla.

Tässä tilanne tällä hetkellä, Sj-13!!

Kotona taas.

Tulin sitten kotiin rippileiriltä ⎯ järkyttävän huonon internetyhteyden valtakunnasta eli naapurikunnan puolelta. Leiri oli kyllä kaikin puolin hauska, mutta nyt olen aivan tuhottoman väsynyt, sillä yöunet jäivät monta kertaa liian lyhyiksi, kun päässä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Tosin minä ehkä välillä murehdin vähän liikaakin..

Joka tapauksessa tällä kertaa minulla oli ihan asiaakin. Juttelin tuossa muutama päivä takaperin hostperheeni isän kanssa ja hän kertoi, että heille oli tullut tietoon alustavaksi lähtöpäiväksi 5. elokuuta eli juuri se päivä, jolloin olin toivonutkin lähteväni. Se voi toki muuttua, eikä saisi innostua liikaa, mutta EN MALTA OLLA INNOSTUMATTA. Siihen on aikaa enää 48 vuorokautta eli alle 50 päivää. Alle viisikymmentä päivää Suomea jäljellä? mihin aika oikein kuluu? Muistan kun sitä oli melkein 200 päivää jäljellä. Ja nyt puolitoista kuukautta? Mitä ihmettä? On vielä niin paljon, mitä tahtoisin tehdä ennen lähtöäni. Ja toisaalta en tahtoisi odottaa sekuntiakaan. Kohtahan pitää herranjestas jo ruveta pakkaamaan.

Ensimmäisenä asiana täytynee selvitä viisumihaastattelusta Helsingissä ensi maanantaina. Jännittää. Wish me luck.

Haikeutta ja iloa

Eilen se sitten oli. Mun viimeinen nuortenilta täällä Suomessa. Ensi viikolla menen suunnistuksen Sm-kisoihin, joten en pääse viettämään viimeistä nuorteiltaa. Joskus on tehtävä valintoja..

Tajusin viikko sitten perjantaina, että hei, jo tämä saattoi olla viimeinen nuortenitani. Viimeinen kerta kun istun seurakuntakeskuksen sohvalla ja nauran kavereitteni kanssa. Viimeinen kerta kun soittelen seurakuntakeskuksen flyygeliä tai kuuntelen kitaransoittoa täällä Suomessa. Viimeinen kerta puoleentoista vuoteen.

Se tuntui tavallaan aika surulliselta. Tai ehkä 'surullinen' on väärä sana. Mieluummin haikealta. Toisaalta on ikävää jättää kaikki kaverit tänne Suomeen ja vain lähteä vuodeksi 'jonnekin'. Mutta toisaalta en odota mitään niin paljon kuin lähtöä. Veikkaan että juuri tämä vaihe on odottamisessa ehdottomasti pahin: kaikenlaista 'viimeistä' tapahtuu. Ja nyt ollaan jo niin lähellä lähtöä (79 päivää) että asiat myös ajattelee viiimeisinä ennen sitä. Ensi viikonlopun sm-kisat ovat viimeiset ennen lähtöä ihan niinkuin kolmen viikon päähän sijoittuva kevätjuhlakin.

Toisaalta haluaisin jo lähteä. Tuo vajaa kolme kuukautta tuntuu joksenkin kiduttavan pitkältä ajalta. Mutta toisaalta olen odottanut käytännössä koko ikäni sitä päivää, kun pääsen lentokentälle matkalaukussa se osa elämääni, minkä voin ja haluan mukaani ottaa. Ja kolme kuukautta on siihen verrattuna hyvin lyhyt aika. Ja eikös se ole niin että hyvää kannattaa odottaa? Ehkäpä minun täytyy vielä täysillä nauttia jäljellä olevista päivistä kotimaassani tuttujen ihmisten kanssa.

Ruotsista.

TUlin kotiin eilen, voisiko sanoa väsyneenä, mutta onnellisena. Unta ei jälkimmäisenä yönä tullut kuin vajaa neljä tuntia, mutta menoa se ei vielä haitannut. Varsin lyhyeksi jääneet viimeöiset yöunet sensijaan hieman unettivat tänään historian tunnilla. Taistellen pysyin kuitenkin jotenkuten tajuissani tunnin loppuun asti.

Lähdimme siis Ruotsiin opintomatkalle sunnuntaina. Kerrankin 30 oppilaan vuosikurssista on jotakin hyötyä; voimme tehdä koko vuosikurssin opintomatkoja. Kurssi oli RUB2, ja tätä matkaa oli syksystä asti suunniteltu. Eikä se ollut lainkaan pöllömpi. Päivä Tukholmassa oli eritysesti hauska, koska itse en ole ontaakaan kertaa naapurimaamme pääkaupungissa käynyt ainakaan sen ikäisenä että muistaisin. Kaupungin vanha osa oli hyvin kaunis, mutta uusi osa oli mielestäni liian täynnä ja meluisa. Opintomatkan puitteissa kävimme kahdessa museossa; Livrustkammarenissa ja Medeltismuseetissa. Näistä löysin mielenkiintoisempana jälkimmäisen, vaikka kaikki muut pitivtkin enemmän Livrustkammarenista. Itse sain ruotsinkielisestä opastuksesta enemmän irti Keskiaikamuseossa, enkä muutenkaan erityisesti nauttinut kuninkaiden vaatteiden tiirailusta.

Mutta koulua on jäljellä enää 16 päivää. Kuusitoista. Se on tosi vähän. Sitten tulee kesä, joka menee kuin siivillä. Ja sitten koittaa lähtö. Juttelin taas tänään hostfamilyni isän kanssa. He vaikuttavat hyvin mukavilta ihmisiltä. Voisin kertoa heistä enemmän lähitulevaisuudessa.