Yllätyin uudelleen..

.. Nimittäin siitä, miten erilaista kaikki täällä on. Sunnuntaina menin kirkkoon. Ja se oli jotakin erilaista. Väkeä oli sanotaanko vaikka PALJON. Aluksi koko homma muistutti enemmän gospel-konserttia, jossa kaikki vaan lauloi mukana. Ihan valoshowta myöten. Sanat oli heijastettuna valkokankaalle lavan taakse, mutta kaikki kyllä tuntu osaavan ne ulkoa. Sitten pappi puhui varmaan kolme varttia (valehtelematta) ja käytiin ehtoollisella (leipä oli kaikella rakkaudella enemmän leipää kuin Suomessa). Rakennuskin muistutti enemmän koulua kuin kirkkoa. Jokaiselle ikäryhmälle oli oma tila Sunday schoolia (Pyhäkoulua?) varten. Ja sitten oli tila nuortenilloille, joihin en kuitenkaan toistaiseksi pääse, koska se on päällekkäin yksien pakollisista xc-treeneistä kanssa (ihankuin olisi olemassa vapaaehtoisia treenejä..).

Xc:stä puheen ollen olin pettynyt, kun emme päässeetkään Ann Arboriin treenaamaan. Ja vielä enemmän pettynyt, koska en päässyt pizzalle joukkueen kanssa sen jälkeen. Täällä ukkosti, mikä oli oikeasti pelottavaa, sillä ukkonen on täällä vähän eri mittakaavassa kun suomalainen "poikanen". Ukkonen on ainut syy, miksi harjoituksia ei pidetä,  ja kun sen yhdistää siihen tosiasiaan, että Coach Dave oli sairaana, ei harjoituksia pidetty. Tämä siis oli tiistaina. Sen jälkeen onkin sitten juostu eilen pitkää matkaa ja tänään speed workoutia. Tänään myös luonto hyökkäsi kimppuumme kolmen uteliaan haikaran muodossa. Erityisesti ne tykkäsivät minusta. Yksi tytöistä sanoikin osuvasti: "They're coming after Finnishgirl!"

tässä ne olivat vielä etäällä...

Joka tapauksessa emme menekään tänä viikonloppuna mökille. Brianilla on kouluhommia tekemättä ja siellä on kuulemma huono sää, vaikkei sääennuste nyt niin surkealta näytäkään minun silmääni, ainakaan jos vertaa Ikaalisten sääennusteeseen tälle viikolle. Vettä olette ilmeisesti saaneet oikein mukavasti. Täällä säätä voisi kuvailla sanoilla 'hot and humid', mutta ilmeisesti sää kylmenee täälläkin muutamassa viikossa syksyiseksi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Nauroin muuten yhdelle perhetuttujen pojalle (käsittääkseni Brianin ikäinen eli minua vuoden nuorempi), kun hän vaan totesi Lapista puhuttaessa että "Siellä on niin kylmä, ettei siellä kukaan asu". Ai ei vai? No, oppia ikä kaikki..

Sori oli pakko kääntää veistä haavassa.

Eipä täällä muuten mitään ihmeellistä. Odotan koulun alkua. Tänään oli fiilikset vähän haikeat, kun olisin niin kovasti halunnut leipoa veljelleni synttärikakkua Suomessa. Mutta kaikkea ei voi saada ja kyllä minä vielä kerkeän leipoa monen monta synttärikakkua..

Totally worth it.

Eilen oli ensimmäinen xc meet, eli maastojuoksukilpailu, jota minä olin jo ehtinyt odottaa. Ja kivaa oli. Juosta. Vaikka lämpöä oli ainakin 34 astetta ja ilmankosteutta about 70 prosenttia. Että kyllä oli hiostavaa. Ja kyllä Michiganin ilmasto teki tehtävänsä. Heti kisan jälkeen pitikin sitten keräillä ihan urakalla. Vaikka olin juonutkin aamun aikana vamaan puolisentoista litraa vettä. Mutta eihän siinä sitten mitään. Kantapään kautta opin taas jotakin uutta. Joka tapauksessa juoksu "mäkisessä" Island laken maastossa kulki ihan mukavasti (tulosten valossa) joten loppusjoitus oli 10. ja paras koko meidän joukkueesta. 30 parasta sai mitalin, joten mitali on nyt sitten minullakin.

Mutta olen minä tehnyt muutakin, kuin juossut. Perjantaina kävin tekemässä registrationin eli minnusta tuli virallisesti SLHS:n oppilas. Sain hienon oppilaskortin ja jopa oman OIKEAN kaapinnumeroni. Keskiviikkonakin kävin koululla: suunnittelin opon kanssa lukujärjestykseni ja sain kaapinnumeron, joka tosin osoittautui sellaiseksi numeroksi, jota koko koulusta ei löydy. Ja ennenkuin kukaan ehtii kysyä kerron, että opiskelen englantia, matikkaa, govermentia, economicsia, savitöitä, saksaa, liikuntaa ja ilmaisutaitoa. Näistä osa kestää puoli vuota ja osa koko kouluvuoden.

Torstaina oli Grandma Harmonin kanssa aamupäivän vahtimassa vanhiman amerikansisarukseni Karan lapsia. Sen jälkeen kävimme syömässä ehkä maailman parasta jäätelöä Dairy Queenissa. Iltapäivällä käveleskelin itsekseni keskustassa ja yritin päästä sisään Witch's Hat:n museoon, mutta se oli kiinni, mikä oli sinänsä ikävää. Museorakennus (alla) on ollut joskus juna-asema, ja kuten voitte ehkä kuvitella, se on saanut nimensä kummallisesta muodostaan. 

Perjantaina tein kuitenkin muutakin, kuin rekisteröidyin oppilaaksi. Itse asiassa kävin aamutreeneissä kuuntelemassa viimeiset ohjeet kisaan (kun en ehtinyt siihen juoksuosuuteen), minkä jälkeen hostdadin piti mennä käymään töissä, ja hä tarosi minulle mahdollisuutta mennä siksi aikaa shoppailemaan hänen työpaikkansa lähellä olevaan ostoskeskukseen. Ja minä menin. Ostoskeskus oli isompi kuin Ideapark, varmaan ainakin 3 kertaa sen kokoinen. Ja liikkeitä oli niin paljon. Huhhuh. Oli kuitenkin kiva päästä shoppailemaan 'koulunaloitusaleihin' ja ostaa lisää vaatteita, kun en saanut mukaani niin kovin montaa vaatekertaa. Karttoja kauppakeskuksessa oli hieman heikonlaisesti, mikä oli sääli, mutta onneksi kuitenkin sen verran, että sain napattua valokuvan.. 

Eilisestä selvittyäni olen siis nyt oikein hyvässä kunnossa ja odotan innolla koulun alkua. Koulu siis alkaa täällä Labor Dayn jälkeen tiistaina, 2. syyskuuta. Nyt lähden kirkkoon. Haleja sinne koti-Suomeen!

P.S. Olen saanut muutamia kirjeitä Suomesta, kiitos niistä!

Eat. Sleep. Run. Repeat

Ulkona sataa. Mutta en voi valittaa koska tänään on ehkä about kolmas päivä koko kahden viikon aikana, kun sataa. Katselen ikkunasta, kun naapurin lapset uivat uima-altaassaan välittämättä sateesta tai uhkaavasta ukonilmasta. Illalla on treenit ja ukkosen todennäköisyys 85%.

EIlenkin treenattiin. Oli ensimmäiset pakolliset maastojuoksuharjoitukset koko vuonna. Eli tästä se lähtee. Saatiin myös kauden kilpailuohjelma. Näyttää melko lailla siltä, ettei vapaita viikonloppuja juuri löydy kalenterista. Kalenterin minä kyllä tarvitsisinkin; sellaisen, johon voisi merkitä kaikki tapahtumat ja josta vielä näkyisi kaikki mahdolliset amerikkalaiset juhlapäivät. Pääsen juoksemaan myös syntymäpäivänäni 6.syyskuuta. Silloin on Witch's Hat Run. Ja se ei ole virallisesti ohjelmassa, joten Coach Dave (ylimmäinen päävalmentajamme) saattaa määrätä osan porukasta juoksemaan 5k:n sijasta 10k:n kisan. Se on kuulemma helppo nakki: juokset kaksi 5k:n kisaa ja lisäät aikaan 10 sekuntia. Hehheh.

Meet Schedule

Meillä tulee olemaan siis 4 treenikertaa viikossa ja 2 kisat. Näin ollen meille jää yksi lepopäivä, joka useinmiten on sunnuntai. Huhhui. Saa nähdä, mitä tapahtuu. Kun sitten se superjännittävä koulukin kaiken päälle. Koulusta puheenollen en mennytkään tänään valitsemaan kursseja. Menen vasta huomenna tai ylihuomenna, en ole itsekään vama, koska kaikki tuntuvat olevan asiasta eri mieltä.

Joka tapauksessa kertoakseni lisää elämästäni täällä kerron, että olin maastojuoksujokkueen kanssa sunnuntai-iltana tekemässä course cleanupia (eli reitinpudistusta??) eli toisin sanoen valmistamassa maastojuoksurataamme Island Lake Parkissa lauantain kaudenavauskisaa varten. Tuntuu ehkä näin suomalaisittain hiukan hassulta, että MAASTOjuoksuradalta pitää kerätä oksat pois ja kaivaa kivet maaasta, jottei niihin kompastuta. Joka tapauksessa kivien heitteleminen järveen oli hauskaa ja muutenkin minusta kyllä tuntuu, että tuo sunnuntainen oli tärkeä ryhmähengen kannalta. Ja toisaalta oli kiva saada tietää, missä lauantaina pitää juosta (toisaalta treenit on tänäiltana sielä anyways..).

Treeneistä puheenollen sanotaan nyt sitten vielä sekin että kun kuulin että eiliset treenit ovat SLHS:n urheilukentällä ajattelin että voi ei, nyt on tiedossa speed workout. Mutta olin väärässä. Tiedossa oli jotakin vielä pahempaa (mitä en uskonut olevan olemassakaan): mile repeats. Suomeksi siis 3x1600m  8minuutin palautuksilla vähintään sillä vaudilla, jonka Coch Dave määrää. Itse sain vauhdiksi 6:30 ja onnistuin tehtävässä ajoilla 6.15, 6.12 ja 6.28. Cooldownissa vähän kyllä hapotteli..

Island Lake sunnuntaina

Mutta jottei elämäni ihan pyörisi maastojuoksun ympärillä (vaikka kyllä niin pääosin onkin), niin sanotaan nyt vielä, että kävin eilen ihan yksin pyörällä keskustassa. Enkä edes eksynyt matkalle. Ja löysin kaiken tarvitsemani. Eli lahjatavarakaupan, ruokakaupan, postitoimiston ja RiteAidin. Ja vapise, Ikaalinen ja erityisesti pikkuveljeni Teemu: postia on tulossa.

Neiti takkutukka, lumpeenkukka, kompuroiva raitasukka.

Palasin leiriltä väsyneenä mutta onnellisena ja tuhat kokemusta rikkaampana. Tutustuin uusiin ihmisiin ja löysin paikan cross country -joukkueessa. Olen niin onnellinen. Koska kyllä kaipasin välillä takaisin South Lyoniin ja omaan, pehmeään sänkyyn jurtan kivikovan kerrossänkypatjan sijaan. Ja kaipasin kunnollista ruokaa. Ja nythän sitä sitten saan taas. Taivas.

Iceland-jurtta

Time trialinkin jälkeen ehti vielä tapahtua kaikenlaista. Päällimmäisinä mieleen jäivät ehdottomasti jääkylmät yöt ja aamut (kun joku oli keksinyt, että lämmityslaite pitää liian kovaa meteliä), high ropes course ja all nighter. HIgh ropes course oli siis nimensä mukaan köysirata korkealla puissa paaluissa ja se oli kyllä aika pelottavaa, vaikka turvavaljaat luonnollsesti estivät putoamisen. Ja koska jokaisessa oheisohjelmassa ohjaajien piti tietää jokaisen nimi, niin voitte uskoa että minä tavasin nimeni melkoisen moneen kertaan, kun eivät amerikaanit muuten ymmärtäneet. All nighter kesti taas nimensä mukaan koko yön ja tarkoitti koko yön valvomista yhdessä jurtista. Tämä oli toki vapaaehtoinen aktiviteetti, mutta olen kyllä sitä mieltä, ettei olisi paitsi kannattanut jäädä. Naurettiin ja itkettiin väsymystämme ja pelattiin erilaisia lautapelejä ja pelejä muutenkin. Yksi niistä oli Bananagrams, joka oli Scrabblen tai Alphabetin kaltainen sanapeli ja minä voitin yhden kierroksen vaikka olenkin SUOMEA äidinkielenään puhuva henkilö. Kaikki muuten pitivät suomi-aksentistani.

iltanuotio ja s'moret <3

siinä on erilaisia urheiluautoja amerikanrautatapahtumasta..

All nighterin jälkeen jokainen oli enemmän tai vähemmän kujalla ja väsynyt ja neljän mailin aamulenkki ei oikein irronnut keneltäkään; osa itki jo mailin venyttelypisteessä. Tosin itkuun sekoittui pian nauru, kun tietoisuus omasta säälittävyydestä lisääntyi. Mutta eikai siinä sitten mitään. Itse en itkenyt ja päivälläkin nukuin vain tunnin automatkalla takaisin kotiin.

Tänään kävimme amerikanrautatapahtumassa hostisäni ja -äitini kanssa, sillä Brian on vielä omalla maastojuoksuleirillään. Siellä oli hienoa, ja minäkin sain olla ihan oikean amerikanraudan kyydissä sillä hostperheeni omistaa vuosimallin 1970 Ford Mustangin. Ei huono. Takapenkillä kyllä saa istua polvet suussa ja henki ahtaalla, mutta kyyi on silti sanalla sanoen mahtavaa. Kyllä ymmärrän miksi Yhdysvaltain hallitus aikanaan kielsi autojen moottoreiden tehojen lisäämisen...

Kävin tänään myös rekisteröitymässä South Lyon High Schoolin oppilaaksi. Minusta tulee senior, eli lukion vanhimman vuosikurssin opiskelija. Kurssit menen päättämään opinto-ohjaajan kanssa ensi viikolla, olisiko ollut tiistaiaamuna. Kyllä sanon että koulurakennus on ISO. Mutta nyt alkaa univelka painaa, joten hyvää yötä.

Hardest days are for champions, though.

Juoksuhan tunnetusti on minulle hyginkin mieleen. Ja kyllähän se on täälläkin maistunut; neljä treeniä kahteen päivään (ei tosin pituudella pilattuja) ja yhtenä niistä elämäni ensimmäinen speed workout eli mailin lämmittely, 7x600m niin kovaa kun irtoaa (2,5 min palautuksella) ja maili cooldownia. Täällä on vedetty hampaat irvessä ja huumorilla ja ainakin miljoonan punnerruksen vahvistamilla käsilihaksilla ja sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla kiipesin jopa seinäkiipeilytornin huipulle, vaikka killuinkin siinä maan ja taivaan välillä varmasti enemmän kuin 10 minuuttia. Ja nyt meni teksti sekavaksi.

Niin. Amerikanelämä on alkanut toden teolla. Nyt täytyy vain käyttää kielitaitoa ja yrittää tutustua mahdollisimman moneen xc-tytöistä. Harmillista vain on se, että suurin osa leiriläisistä käy koulua South Lyonin toisessa High Schoolissa, South Lyon Eastissa. Kaikki ovat kuitenkin olleet tosi mukavia, valittamista on ainoastaan ruuassa: leirin (leirikeskuksen) ruuasta ei ole kukaan oikein toistaiseksi välittänyt. Salaatti on ollut hyvää, though. Mutta pitkiä treenipäiviä painaessa ei pelkkä salaatti täytä mahaa. Mutta positiivista asennetta vaan, vaikka nälkä kurnii.

Ylihuomenna meillä on time trialit, eli juokset sen 5kmn radan niin kovaa kun ikinä jaksat ja jos sijoitut top 7 joukkoon niin pääset varsityyn eli "parempaan" sarjaan ja jos et niin sitten juokset junior varsityä - "huonompaa" liigaa. Tällä leirillä on siis 26 tyttöä, joten ei paineita. Aion ainakin todella yrittää varsityyn. Ja uskon että minulla on mahdollisuuksia. Ja niin uskoo kyllä coach Davekin. Hän on vanha ja huumorintajuinen mies, joka on keksinyt jokaiselle joukkueen jäsenelle lempinimen. Minulla tosin ei toistaiseksi ole lempinimeä, mutta hän ei vielä osaa kunnolla ääntää oikeata nimeänikään.. 

Tämä oli tämmöinen puhelinpäivitys. Jos saan tämän postattua. Koska huono nettiyhteys. 

Isä olen täällä maailman toisella puolen.

Se päivä koitti, että niin sanoakseni lähtö tuli. Aloittakaamme nyt vaikka siitä tosiasiasta, että hyvästien sanominen oli kamalaa, kun ihmiset itkivät (ja kyllä itkin itsekin) ja antoivat vielä viimeisiä neuvoja kuten: 'Ole oma itsesi' tai 'Muista hymyillä'. Nyt olen kuitenkin täällä, noin 6700 kmn päässä Suomesta ja täytyy sanoa että tämä on kyllä ylittänyt kaikki odotukseni.

Kello on siis nyt täällä suunnilleen 10 illalla. (Ei siis 22 vaan 10pm) Suomessa on ilmeisesti yö, mikä tuntuu kummalliselta, sillä olen päässyt aika hyvin ja yllättävän nopeasti kiinni uuteen aikaan. Tosin nukuin kyllä viimeyönä yli 12 tuntia, mikä on jonkin verran epätavallista minulle. Joka tapauksessa valvoin tiistaina 25 tuntia putkeen noin kahden ja puolen tunnin yöunilla, joten ehkä olin ansaitusti väsynyt. Matkustaminen olikin melko raskasta, sillä useat välilaskut pidensivät matkaa ja lopulta jouduimme Washingtonissa odottamaan kadonneita laukkujamme ties kuinka kauan, mutta onneksi ne lopulta löytyivät.

Eilen sitten lensin Detroitiin. Lentokone oli hyvin pieni, eikä tilannetta yhtään parantanut se, että yfu-ihminen kertoi minulle että matkalle saattaa osua myrsky. Näin ei kuitenkaan käynyt. Koneesa juttelin erittäin mukavalle amerikkalaisnaiselle, joka oli kotoisin melko läheltä tätä paikkaa, jossa nyt asun. Lentokentällä minua sitten odottikin hostperheeni. Otimme muutaman valokuvan (minulla ei ole niitä) ja ajoimme uuteen kotiini. Tämä talo on valtava: tai ainakin siinä on mielettömästi huoneita ja kolme kerrosta. Mutta se on silti äärimmäisen mukava ja kotoisa. Minulla on oma huone yläkerrassa, tosin en kyllä täällä ainakaan toistaiseksi ole juuri aikaa viettänyt. Minulla on todellakin ollut paljon tekemistä.

Eilen kävimme lounaalla jossakin paikallisessa lounaspaikassa, josta sai hyviä leipiä. Sen jälkeen kävimme hostveljeni kanssa pyöräilemässä pitkin kaupunkia ja tulevalla koulullani. Täm ei todellakaan ole mikään maailman napa, mutta silti isompi kuin kotikaupunkini. (NOTE: Äiti-he sanovat tämän nimen juuri niinkuin pelkäsimme...) Arvelisin että kaupunki näyttää hyvin amerikkalaiselta, mutta Amerikkaanhan sitä on tultukin. Joka tapauksessa kaikki tapaamani ihmiset ovat tähän mennessä olleet äärimmäisen mukavia.

Kävin myös eilen ensimmäisissä maastojuoksuharjoituksissani. Sielläkin oli tosi kivaa, tytöt vaikuttivat äärimmäisen mukavilta ja sain heti kutsun pool partyyn, mutten pääse sinne, sillä meille tulee vieraita huomenna. Menen silti aamulla juoksemaan heidän kanssaan. Eilen juoksimme 6 mailia (n.10km) ja huomenna vuorossa on noin 4 mailin matka, tai niin valmentajamme sanoi. Tänään kävin hostäitini kanssa kävelyllä illalla kaupungissa. Kun olimme jo menossa nukkumaan tulivat naapurissa asuvat nuoret vielä pyytämään minua ja Briania (hostveljeni) pyöräilemään kanssaan, ja hostäitini vain totesi että menkää ihmeessä. Niinpä me pyöräilimme pimenevillä asuinalueemme kaduilla ja näin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tulikärpäsiä. Ne olivat äärimmäisen kauniita.

Mutta nyt lopetan tämän romaanin kirjoittamisen ja menen nukkumaan sillä minun täytyy herätä aikaisin huomenna (klo 7.30 am). Hyvää yötä, tai teille varmaan huomenta..

Seikkailua Ruotsissa ja viimeinen yö kotona.

Huone on kuin se surullisen kuuluisa hävityksen kauhistus. Kaikki vaatteet ja laturit ja muutkin tarpeelliset ja vähän vähemmän tarpeelliset tavarat lojuvat lattialla ja sängyllä sen mukaan, ovtko ne mahdollisesti lähdössä mukaan vai eivät. Osa tavaroista on jo nyt ylipursuavassa matkalaukussa ja jotkin Ruotsista kotiutuneet vaatteet odottavat yhä pesukonevuoroan kodinhoitohuoneen lattialla. Tätä kuvaa vain yksi sana; KAAOS. Ja tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: viimeiset hetket kotona alkavat olla käsillä, eikä PAKKAAMISTA voi enää vierittää huomiselle.

Ruotsin reissu oli raskas ja vähäuninen. Uni ei meinannut millään tulla ensin laivalla, sitten bussissa, sen jälkeen pellolla puolijoukkueteltassa ja lopulta kotimatka kuluikin torkkuessa. Oma suunnistus meni suurin piirtein kohdalleen, mikä oli mukavaa: olihan kyseessä viimeinen suunnistukseni seuraavaan kymmeneen kuukauteen (ainakin ehkä...).  Suunnistuskilpailu oli siis nuorten Tiomila, missä poikien lähtö tapahtuu klo 03.00 yöllä ja tyttöjen klo 05.30 aamulla. Siinä osasyy yöunien vähyyteen. Kuitenkin oli äärimmäisen hauska reissu, ja tutustuin matkalla useampiinkin uusiin ihmisiin. Erityisen mukavana täytyy mainita se, että tutustuin erääseen tyttöön, joka kotiutui alkukesästä vaihto-oppilasvuodeltaan. Hän osasikin antaa joitakin hyviä 'vinkkejä'. ⎯ Kiitos niistä!

Hiihdä oikealla. Joku voisi ottaa tämän loukkauksena etenemisnopeuttaan kohtaan..

Varsinainen seikkailu oli kuitenkin se paluumatka kisapaikalta kohti Tukholmaa ja laivaa, sillä bussimme hajosi matkalle. Täysi paniikki iski etenkin itseeni, kun tiedostin ajan ennen lähtöäni USAhan käyvän äärimmäisen vähiin, mikäli myöhästymme laivasta. Suunnistaja kuitenkin auttoi suunnistajaa, ja pääsimme ajoissa satamaan muiden suunnistajien busseissa. Kiitos heille avusta.

Kotiin tultuani tein kaikenlaista pientä. Esimerkiksi kävin valokuvaamassa kotikaupunkiani ja auttamassa veljeäni keräämään kasviotaan (hän kerää kasvit, minä autan tunnistamisessa). Nyt sitten olenkin tässä, lattialla istumassa tavarameren keskellä onnellisen epätietoisena siitä, mitä kaikkea matkaani mukaan ottaisin. Toisaalta kuitekaan ei ole mitään syytä panikoitua; sitä mitä Amerikasta ei saa, sitä ei tarvitse. Luulisin. Paitsi ruisleipää.

Sj-alle 2, viimeinen yö kotona edessä. Huomenna matkalle kohti Helsinkiä ja suurta maailmaa.