Lajista toiseen.

Koripallo loppui. Jalkapallo alkoi. Olen innoissani. Pääsin jalkapallossa jv-joukkueeseen, mikä tarkoittaa, että saatan jopa saada jonkin verran peliaikaakin. Tähän asti kaikki on mennyt ihan kivasti, ja ensimmäinen peli on ylihuomenna eli torstaina.

Koripallon banquetissa sain joukkueen kapteeneilta Elsa-palkinnon, joka oli nimetty siis Disney-elokuvan prinsessan mukaan. Olen kuulemma blondi ja tykkään kylmästä (ensimmäinen osui melkolailla oikeaan, mutta toisesta en sitten tiedä..), joten palkinto kaiketi osui oikealle henkilölle. Valmentaja myös piti hyvän puheen minulle (kuten kaikille muillekin pelaajille) ja kertoi kaikenlaisia hyviä asioita minusta (suurta osaa en osannut aavistaakaan, esim. paransin joukkueen yhteishenkeä..?)

Heti seuraavana päivänä olikin ensimmäinen päivä jalkapallon tryouteja. Ne pidettiin sisähallissa, koska ilmeisesti ulkona oli liian kylmä, vaikka koulun tekonurmikin oli meille oikein varta vasten aurattu. No, päästiinhän me toki sinne uloskin heti tiistaista lähtien ja nyt on siis jo viikko ulkoharjoittelua takana. Vähän on kaikenlaista särkyä ja kolotusta havaittavissa, kun jalkapallossa käyttää sellaisia lihaksia, joita ei varmaan ole moneen vuoteen käyttänytkään..

Ja mitäs muuta tänne. No juu, hostveljeni (heistä vanhin, nimeltään Keith) meni viime viikonloppuna naimisiiin ja koko perhe oltiin sitten häissä ja niitä järjestämässä. Oli ihan mukavat häät, tosin aika pienimuotoiset, koska virallisesti Keith ja hänen vaimonsa Kierstan vihittiin jo ennen vuodenvaihdetta. Kierstan kuitenkin halusi häämekon ja Keithkin halusi mennä naimisiin kirkossa, joten koko homma otettiin ikäänkuin uusiksi. Nyt tämä pariskunta siis muutti Coloradoon, jossa Keith menee töihin armeijan tukikohtaan.

Viime viikon perjantaina oltiin myös saksanopiskelijoiden kanssa Ann Arborissa University of Michiganin Language Departmentissa viettämässä German Day -tapahtumaa. Itse tapahtumasta en niin välittänyt, mutta melkein 200 vuotiaat yliopistorakennukset olivat kyllä aika hienoja. Kuvista ei kyllä näe mitään, olen siitä pahoillani, mutta en muistanut aamulla kiireessä ottaa kameraa mukaani, niin kännykkä sai hoitaa kuvaamisen.

Muuten täällä ei nyt ole tapahtunut mitään kovin kummallista. Kotiinlähtöön on aikaa tasan kolme kuukautta, tai laskurin mukaan 90 päivää. Olen samaan aikaan innoissani ja vähän peloissani, koska jotenkin aika menee tosi nopeasti, enkä tahdo vielä kotiin. Mutta toisaalta on kyllä ihan kauhea ikävä mun rakkaitani Suomessa, enkä jaksais odottaa enää hetkeäkään, että saan nähdä kaikki taaas.

Haleja!

P.S. Olemme päässeet tehokkaasti eroon lumesta *koputtaa puuta*. Toivottavasti lopullisesti koska suoraan sanoen olen valmis kesään. Lämpötilat tosin heittelee; sunnuntaina oli 10 astetta, eilen 21 ja tänään 4 astetta lämmintä. Nämä siis celsiuksissa... Onneksi ei kuitenkaan sada. Mutta tuulee kyllä senkin edestä.

The end of Basketball

Päätin nyt sitten koota itseni, kun on taas varmaan kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin. En edes yritä selittää, miksi, koska syytä ei ole. Olen vain laiska. Kirjoitan vielä erillisen postauksen siitä, millaista Floridassa oli kunhan saan kuvat siirettyä koneelle, mutta kerron nyt hiukan koripallosta, koska se loppui eilen.

En siis ollut koskaan pelannut koripalloa. Tai siis olin koulussa, mutta en joukkueessa. Monen mutkan kautta pääsin kuitenkin joukkueeseen. Istumaan penkille ja pelaamaan jämäminuutteja. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin tärkeää minulle oli olla osa joukkuetta. Olen vilpittömän iloinen, että sain kokea tämän kokemuksen juuri näiden 13 ihmisen kanssa. Joukkue oli loppujen lopuksi aika helppo,  kuten valmentajamme Coach Mackson eilen meille sanoi. Mitään suurta draamaa ei missään vaiheessa ollut. 

Kaikki oli mulle aina tosi mukavia, vaikka olin varsinkin alussa tosi huono. Kehityin toki kauden aikana paljon, kuten mulle monta kertaa sanottiin. Koko kauden kohokohta oli mulle kuitenkin viime viikonloppu. Mulle oli joukkue suunnitellut ihan mahtavan yllätyksen. Aluksi kuitenkin pelotti kun Coach otti mut sivuun ennen treenejä. Mietin, että nytkö mut erotetaan. Mutta se kysyikin, että onko mulla kiire kotiin lauantaina treenejen jälkeen. No ei ollut. Ja sitten sain kuulla, että joukkueeni tahtoo viedä mut hiihtämään. OIkeasti HIIHTÄMÄÄN. Olin niin innoissani. 

Lauantaina oltiin sitten hiihtämässä joukkueen kanssa. Oli ihanaa päästä suksille pitkästä aikaa. Koko jutun pointti siis ilmeisesti oli tehdä minusta kerrankin paras jossakin. Ja hyvin siinä onnistuttiin, kun kukaan muu ei ollut koskaan hiihtänyt. Mutta koska hiihtäminen nyt ei ole ihan rakettitiedettä, niin kyllä kaikki siitä suoriutuivat, eivät tosin välttämättä nauttineet kovin suuresti.

Sunnuntaina vein sitten Brianin hiihtämään (hän itse valitsi hiihdon mielummin kuin laskettelun). Brian oli kerran aikaisemmin hiihtänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin tämä oli positiivinen kokemus. Kyllähän me varmaan ihan 5 kilometriä hiihdettiinkin.. Mutta olihan se hauskaa, sitä ei voi kiistää.

Vasemmalta: Ethan, Julie (alhaalla), Baylie, minä, Bryce, Amanda, Jessica

Lauantaina olin myös shoppailemassa ja sain viimeinkin ostettua uudet juoksukengät (!). Ne, jotka mut tuntee varmaan tietääkin, etten ehkä ole se kaikkein värikkäin ihminen, mutta rakastuin Asicsin gel kayanoiden neonkeltainen-pinkki-kirkkaansininen -yhdistelmään. Illalla kokkasin täytettyjä lettuja (joista tuli täytettyjä puolikkaita lettuja, koska en edelleenkään osaa paistaa kokonaisia isoja lettuja), jotka tekivät kauppansa melkoisen (jopa yllättävän) hyvin etenkin Brianille. Illallisen jälkeen menin sitten ystäväni Julien luokse. Pelattiin ihan hysteerisen hauskaa korttipeliä, jonka nimi on 'Cards against Humanity - party game for horrible people'. Pelin tarkotus on täyttää tyhjiä kohtia lauseissa korteista löytyvillä ilmauksilla, jotka kaikki on uutisotsikoita tai jotakin muita asioita, jotka kaikki tuntee tai jotka ovat aiheuttaneet skandaaleita historiassa. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.

Sunnuntaina hiihtämisen lisäksi oltiin sitten vain kotona. Pelattiin Skip-Boa Brianin ja isovanhempien kanssa. Se oli hauskaa, vaikka minun ja Brianin tiimi kyllä hävisikin aika monta kertaa. Maiju oppi taas uutta, koskaan ennen en ollut pelannut Skip-Boa, mutta se oli jotakin vähän Unon kaltaista selityksenä niille, jotka eivät tiedä, mitä Skip-Bo on.

Tässä lienee nyt suunnilleen kaikki tällä erää. Yritän taas kerran kerätä itseni kasaan tän blogini kanssa. Ehkä jopa kirjoitan maaliskuun aikana enemmän kuin kaksi kertaa...