Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)

The end of Basketball

Päätin nyt sitten koota itseni, kun on taas varmaan kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin. En edes yritä selittää, miksi, koska syytä ei ole. Olen vain laiska. Kirjoitan vielä erillisen postauksen siitä, millaista Floridassa oli kunhan saan kuvat siirettyä koneelle, mutta kerron nyt hiukan koripallosta, koska se loppui eilen.

En siis ollut koskaan pelannut koripalloa. Tai siis olin koulussa, mutta en joukkueessa. Monen mutkan kautta pääsin kuitenkin joukkueeseen. Istumaan penkille ja pelaamaan jämäminuutteja. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin tärkeää minulle oli olla osa joukkuetta. Olen vilpittömän iloinen, että sain kokea tämän kokemuksen juuri näiden 13 ihmisen kanssa. Joukkue oli loppujen lopuksi aika helppo,  kuten valmentajamme Coach Mackson eilen meille sanoi. Mitään suurta draamaa ei missään vaiheessa ollut. 

Kaikki oli mulle aina tosi mukavia, vaikka olin varsinkin alussa tosi huono. Kehityin toki kauden aikana paljon, kuten mulle monta kertaa sanottiin. Koko kauden kohokohta oli mulle kuitenkin viime viikonloppu. Mulle oli joukkue suunnitellut ihan mahtavan yllätyksen. Aluksi kuitenkin pelotti kun Coach otti mut sivuun ennen treenejä. Mietin, että nytkö mut erotetaan. Mutta se kysyikin, että onko mulla kiire kotiin lauantaina treenejen jälkeen. No ei ollut. Ja sitten sain kuulla, että joukkueeni tahtoo viedä mut hiihtämään. OIkeasti HIIHTÄMÄÄN. Olin niin innoissani. 

Lauantaina oltiin sitten hiihtämässä joukkueen kanssa. Oli ihanaa päästä suksille pitkästä aikaa. Koko jutun pointti siis ilmeisesti oli tehdä minusta kerrankin paras jossakin. Ja hyvin siinä onnistuttiin, kun kukaan muu ei ollut koskaan hiihtänyt. Mutta koska hiihtäminen nyt ei ole ihan rakettitiedettä, niin kyllä kaikki siitä suoriutuivat, eivät tosin välttämättä nauttineet kovin suuresti.

Sunnuntaina vein sitten Brianin hiihtämään (hän itse valitsi hiihdon mielummin kuin laskettelun). Brian oli kerran aikaisemmin hiihtänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin tämä oli positiivinen kokemus. Kyllähän me varmaan ihan 5 kilometriä hiihdettiinkin.. Mutta olihan se hauskaa, sitä ei voi kiistää.

Vasemmalta: Ethan, Julie (alhaalla), Baylie, minä, Bryce, Amanda, Jessica

Lauantaina olin myös shoppailemassa ja sain viimeinkin ostettua uudet juoksukengät (!). Ne, jotka mut tuntee varmaan tietääkin, etten ehkä ole se kaikkein värikkäin ihminen, mutta rakastuin Asicsin gel kayanoiden neonkeltainen-pinkki-kirkkaansininen -yhdistelmään. Illalla kokkasin täytettyjä lettuja (joista tuli täytettyjä puolikkaita lettuja, koska en edelleenkään osaa paistaa kokonaisia isoja lettuja), jotka tekivät kauppansa melkoisen (jopa yllättävän) hyvin etenkin Brianille. Illallisen jälkeen menin sitten ystäväni Julien luokse. Pelattiin ihan hysteerisen hauskaa korttipeliä, jonka nimi on 'Cards against Humanity - party game for horrible people'. Pelin tarkotus on täyttää tyhjiä kohtia lauseissa korteista löytyvillä ilmauksilla, jotka kaikki on uutisotsikoita tai jotakin muita asioita, jotka kaikki tuntee tai jotka ovat aiheuttaneet skandaaleita historiassa. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.

Sunnuntaina hiihtämisen lisäksi oltiin sitten vain kotona. Pelattiin Skip-Boa Brianin ja isovanhempien kanssa. Se oli hauskaa, vaikka minun ja Brianin tiimi kyllä hävisikin aika monta kertaa. Maiju oppi taas uutta, koskaan ennen en ollut pelannut Skip-Boa, mutta se oli jotakin vähän Unon kaltaista selityksenä niille, jotka eivät tiedä, mitä Skip-Bo on.

Tässä lienee nyt suunnilleen kaikki tällä erää. Yritän taas kerran kerätä itseni kasaan tän blogini kanssa. Ehkä jopa kirjoitan maaliskuun aikana enemmän kuin kaksi kertaa...

Kohta kylmästä lämpimään.

Terve taas. Ei oo oikein tapahtunut mitään kovin jännittävää, niin ei oo oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Kuitenkin päätin kirjoittaa nyt, koska ensi viikolla  en sitten pystykään kirjoittamaan. Ensi viikolla on nimittäin mid-winter break (jota on kyllä odotettu), ja minä menen hostperheeni kanssa FLORIDAAN. Amen. Tällä hetkellä South Lyonissa on noin 25 astetta pakkasta ja tuulee, joten Floridan lämpöä odotellessa. Itse olen myös ollut koko viikon melko lailla kipeänä, joten senkin puolesta lämpö on tervetullutta. Eipä silti, ilmeisesti täälläkin kevät alkaa jo pikku hiljaa tulla, sillä jalksapallokausi alkaa kolmen viikon päästä ja sitä ileisesti pelataan kuitenkin ulkokentällä.

Mutta jos palataan takaisin kronologiaan. Viikko sitten perjntaina oli South Lyon Variety Show. Ja koulumme kuoronopettaja ja pianonsoitonopettaja halusi ehdottomasti minun soittavan. No minä sitten soitin. Jos ei muuten niin ihan vain siksi, että voin jatkossakin mennä koulun jälkeen soittamaan pianoa.

 Viime viikonloppuna myös uhmasimme Yfun sääntöjä vaihto-oppilasporukalla ja vietimme aikaa keskenämme elokuvaillan merkeissä. Meitä oli kolme; minä, Amelie Saksasta ja Miki Japanista. Jokainen toi jotakin ruokaa, jota omassa kotimaassa syödään. Minä leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakan, Amelie teki Bretzeleitä ja juustoa ja Miki sellaisia riisipalloja. Kaikki oli tosi hyvää ja suuntai-iltapäivä meni elokuvia katsellessa.

Viime viikko menikin sitten koulussa.Mitään kummallista ei tapahtunut paitsi että hajotin oikean käden etusormeni lentopallossa (yllätys) ja perjantaina koulun kuoro teki etukäteen tilattuja serenadeja oppilaille lounaan aikana. Itse en onneksi joutunut serenadin uhriksi, koska olisin ehkä kuollut nolostukseen, jos niin olisi käynyt. Julie kyllä uhkasi lähettää minulle serenadin ihan vain jotta saisin 'full experience' mutta onneksi (kaiken uhkailun ja kiristyksen jälkeen) niin ei käynyt.

Eilen oli lauantai ja tekemistä oli kerrankin paljon. Päivällä käytiin hostperheeni kanssa katsomassa hostserkkuni (onko tämä nyt sitten käypä ilmaus, en tiedä) college-koripallopeliä. Hänen joukkueensa voitti. Illalla olin kavereideni kanssa pelaamassa Laser Tagia, joka on siis pimeässä labyrintissa toisten ampumista valoaseissa. Kaikkilla on yllänsä liivi, joka ilmoittaa, jos sinuun osui ja sitten pitää odottaa 15 tai 10 sekuntia, että voi jatkaa pelaamista. Se oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka minun selittämänäni kuulostaakin varmaan tosi sekavalta.

 Mutta sellaista tänne Michiganiin tällä hetkellä. Suomessa oli ilemsiesti penkkarit ja Wanhojentanssit, kaikki kuvat jotka olen nähnyt näyttää siltä, että hauskaa on ollut. Itsekin ehkä sitten vuoden päästä siellä tanssilattialla pyörähtelen. Vaikka en tanssia osaakaan..

Kaikkea hyvää sinne Suomeen, 4 kuukauden päästä nähdään!

Mitä en odottanut täällä kokevani

Kun joskus yli vuosi sitten hain vaihto-oppilasohjelmaan, en odottanut ihan tällaista. En sano tätä siksi, ettei täällä olisi hauskaa tai että katuisin päätöstäni, vaan siksi että täällä tapahtuu vaan niin paljon niin randomeita asioita. Mutta kuten Yfu meidän käskee ajatella; it's not good or bad, it's different

Tänään taas vaihteeksi päädyin lisäämään asioita listalle, joka listaa asioita, joita en odottanut kokevani. En nimittäin odottanut istuvani tammikuisena iltana hostperheeni kanssa talomme kellarissa katsomassa ensin Pientä merenneitoa ja sitten kristillistä opetuselokuvaa, jonka kaikki henkilöt olivat vihanneksia ja joka kertoi tarinaa Joonasta valaan vatsassa. Enkä odottanut nostavani painoja 2 ja puolivuotiaan hostsiskoni tyttären Quinnin kanssa tai juoksevani  lumisessa metsässä lenkkiä Brianin kanssa ihan vaan koska elän vain kerran. On se elämä kummallista.

Eilen pelattiin koripalloa paikallisvastustaja Eastia vastaan ja hävittiin rumasti. Kuitenkin tänään oli harjoituksissa hyvä fiilis. Saatiin kuulla, että se joukkue, jota vastaan pelattiin tiistaina (Novi, hävittiin) oli keskiviikon harjoituksissa juossut kunnes laatta lensi, ja sitten sai lähteä kotiin. Mitään sellaista ei meillä ollut luvassa, mutta se ehkä kertoo jotakin siitä, miten intihimolla täällä suhtaudutaan High School -urheiluun. Koska täällä urheilu on iso asia, sillä parhaat pääsevät Collegeiden joukkueisiin ja saattavat saada sitä kautta rahoitusta lukukausimaksuihin. Ne olis ottanut minutkin University of Michiganin maastojuoksujoukkueeseen kauden jälkeen, mutta se voi olla että koti-Suomen kutsu on kovin voimakas kesällä. Ja tykkään kuitenkin ehkä enemmän Michigan Statesta kuin UofMstä. Siis Go Green.

Kesästä puheen ollen olen koittanut pääni puhki miettiä, minne haen kesätöihin, jos haen. Kai sitä täytyy muutamia hakemuksia ainakin lähettää, kun kova hinku olisi päästä töihin. Taitaa vain olla niin, ettei töihin oteta ilman haastattelua, ja sitä on täältä käsin vaikea toteuttaa. Minä tosin jatkuvasti (noh, ainakin viikoittain) kyttään, että olisiko kesätyöntekijöitä Ikaalisiin haussa. Vielä ei ole ollut.

Loppukevennys. Story of my life.

Ei muuta tällä erää, kaikkea hyvää.

The End of XC

Heissan taas. En tiedä mihin aika oikein menee, mutta nyt on tullut se aika vuodesta, kun on aika sanoa pikkuhiljaa hyvästit syysurheilulajeille ja siirtyä talvilajeihin, kuten koripalloon. Ja kyllä, tämä siis tarkoittaa sitä, että maasjuoksukausi on ohitse, etenkin nyt kun vahvasti vaikuttaa siltä, ettei kukaan South Lyonista juossut tarpeeksi nopeasti päästäkseen osavaltionmestaruuskisoihin. Omalta osaltani kausi siis päättyi perjantaina ⎯ ei ehkä niin kovin hohdokkaaseen suoritukseen mutta päätyi kumminkin ⎯ Regionalsiin Uncle John's Cider Millille, joka siis sijaitsee puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Tällä kertaa matkattiin poikien kanssa yhteisellä bussilla, koska mukana ei ollut kaikki tytöt tai pojat; ainoastaan SLHS varsity eli 7 nopeinta.

Kyllä enemmän vähemmän kaikki itki kisan jälkeen ja kuva on sen mukainen

Oltiin niitten kuuluisien maissipeltojen keskellä.

 Rata oli kamala. Siitä ei kukaan tykännyt. Tosin kun ennen kisaa käveltiin se läpi niin se vaikutti ihan hauskalta. Mutta kävelyvauhtiinhan eivät 90° kulmat juuri vaikuta. Mutta kun juokset käytännössä niin kovaa kuin jaksat 105 muun juoksijan kanssa ja joudut tekemään 90° kulman 21 kertaa se jonkun verran hidastaa. Uskokaa pois. Paikkana se Cider Mill tosin oli ihan hauska, vaikkei meillä ollutkaan juuri aikaa käydä esimerkiksi lahjatavarakaupassa. Mutta saatinpahan ilmaisia donitseja kisan jälkeen.

Eilen olin sitten iltasella Yfun Halloweenpartyissa Royal Oakissa, joka on noin 45 minuutin ajomatkan päässä South Lyonista. Tapasin jälleen uusia ihmisä eri maista ja maanosista, jopa yhden Suomesta, mutta yhtään sanaa suomen kieltä ei kyllä vaihdettu. Olisipa tuntunut oudolta vaan yht'äkkiä alkaa keskustelemaan suomeksi, vaikka tanskan puhuminen ei vaikuttanut tanskalaisille vaihtareille olevan mikään suuri ongelma. Joka tapauksessa opin heittämään jenkkifutista ja kovertamaan kurpitsalyhdyn, mikä oli yllättävän helppoa ja tosi hauskaa! Oon niin ylpeä mun ensimmäisestä carved pumpkinista, että pakko on laittaa kuva vielä tännekin.. Lisänä vielä eilinen pukuni, joka oli hiukan kiireessä keksitty, kun ei ollut aikaa juuri laittautua.. Hostsiskon lapset oli kylässä ja pikku-Jack halusi välttämättä leikkiä leluautoilla mun kanssa.

Bat(wo)man is ready for Halloween

It's smiling!

Tässä kaikki tällä erää, Auf Wiedersehen!