Uttavul netuk

Kuten luvattu (otsikko takaperin, jos sitä ihmettelitte), kirjoitan nyt tänne. Paljon on, yllätys yllätys, tapahtuntu tässä puolentoista kuukauden aikana, jonka olen ollut kirjoittamatta. Ei ole vaan jotenkin saanut aikaiseksi, vaikka suurempi tekijä on ehkä ollutkin se, ettei ole ollut aikaakaan nyt kun koulun jälkeen on aina jalkapalloharjoitukset ja sieltä sitten tulee kotiin, syö ja menee nukkumaan. Etenkin jos on peli, niin kotiin tulee helpostikin vast kahdeksan tai yhdeksänkin jälkeen, ja silloin ei sitten useinkaan tietokone enää aukea. Ja minä olen tekosyiden keksimisen mestari.

No, jos sitä nyt hyppäisi kaikenlaisen arkisen ahertamisen yli niihin asioihin, jotka saattaisivat jotakuta oikeasti kiinnostaakin, niin olinpas tuossa viime toissaviikonloppuna käymässä uudessa osavaltiossa, Tennesseessä. Ja kyllä tykkäsin. En vain siksi, että siellä asuu yksi lempihenkilöistäni täällä Amerikoissa, hostisoäitini, mutta myös siksi, että East Tennessee on aivan äärettömän kaunista seutua. Kuvia minulla ei tietenkään ole, mutta ikivanhat sammaloituneet vuoret ovat ihan ehdottomasti minun mieleeni. Ajomatkaa toki tuli viikonloppuna ihan kiitettävästi, kun matkaa Kingsportin kaupunkiin on 10 tuntia autolla ajaen. Koko matkan tarkoitushan oli, että Brian ja hostisäni pääsevät katsomaan Nascar-kilpailua, joka melkein peruttiin sään takia. Lopulta kisa kuitenkin ajettiin, joten ei ollut hukkareissu senkään puolesta. Minä en siis ollut siihen kisaan menossakaan, joten minä vietin hauskan päivän Grandma Harmonin ja hostisäni serkun, Lindan, kanssa. Ja se oli oikeasti hauska päivä, tällä kertaa siis ei sarkasmia.

Carter Fold, jossa soitettiin perinteisen linjan country-musiikkia (Tennesseen ja Virginian rajalla)

Viime viikonloppuna olin sitten valmennuksessa, jonka aiheena oli kotiinpaluu ja tarjoajana iki-ihana vaihto-oppilasjärjestöni Yfu. Mitään uuttaen kyllä oppinut, mutta ehkä kuitenkin kannatti mennä, tutustuin taas uusiin jenkkeihin tulleisiin vaihto-oppilaisiin ympäri maailmaa, ja se olikin sitten ainoa positiivinen asia koko päivänä. No, nyt on valmennukset lusittu, ja aikaa kotiinpaluuseen on tänään 49 päivää. Niin, ja tässä tämän päivän nice to know -tieto; kouluni saksanopiskelijat lähtevät samana päivänä kolmen vuoden välein toteutettavalle Saksan-matkalleen. Jos käy säkä, niin saatan nähdä heidät Frankfurtissa. Saitte tämän tiedonmurun ihan ilmaiseksi, in case that someone was wondering.

Sunnuntaina oltiin sitten hostperheni kanssa (kerrankin) liikkeellä porukalla, tällä kertaa suuntana oli paikallinen nähtävyys, Greenfield Village. Se on Ford Motor companyn omistama ja ylläpitämä historiallinen kylä, tai lähinnä jokainen sen rakennuksista on toisinto jonkun amerikkalaisen historian suurmiehen tai -naisen talosta. Se oli oikeasti tosi mielenkiintoinen ja kaunis paikka, vaikkei ehkä siltä kuullostakaan. 

Vanhanaikaisessa kylässä joukkoliikenne hoitui Fordeilla (yllätys yllätys) mutta ainakin kyseessä
oli vanhempi vuosimalli. Toinen kulkumuoto oli hevosvaunut – paikassa oli siis oikeasti historiallista
tuntua.

Kevät on tullut Michiganiin (luojan kiitos) ja jalkapallokausikin on hyvässä vauhdissa. Hyvän alun jälkeen taso on kyllä laskenut kuin lehmän häntä, mutta ei se mitään, kauden lopulla huonoimmat pelaavat huonoimpia vastaan, ja tavoite on olla paras surkeista. Eipä silti, sillä työmotivaatiolla, joka joukkueellani on tähän asti tällä kaudella llut, ei juuri pelejä kyllä voitetakaan. Ja hauskintahan tässä on se, että koska joukkueessani oli alun perinkin aika niukalti tyttöjä, ja koko ajan tulee lisää loukkaantumisia, niin minä pelaan käytännössä kaikkia muita paikkoja, paitsi maalivahtia (jos maalivahti loukkaantuu pelissä, niin minä olen kyllä varmaankin ensimmäinen varamies, ettei sen puoleen), mutta ainakin saan peliaikaa ihan koko rahan edestä.

Tässä lienee kaikki tällä erää, ikävä Suomeen alkaa olla jo aika kova, mutta eihän tässä nyt ole edes kovin paljoa aikaa, että kotiin pääseekin jo. Haleja kaikille rakkaille, ja toivottavasti tämä postaus oli monelle mieleen :)