Joulun välipäivät.

No, täällä ei nyt kyllä ole mitään kummallista tapahtunut joulun jälkeen. Lähinnä olen ollut kotona tai koripalloharjoituksissa. Tai juoksemassa. 27. päivä oli maastojuoksujoukkueen 'Breakfast run' eli oltiin Kensington metro parkissa juoksemassa, minkä jälkeen mentiin yhteen raintolaan syömään aamiaista, tai ehkä se oli lounas kun kello oli melko lailla 12. Kuitenkin tutustuin taas uusiin ihmisiin, kun oikeasti joukkueestani paikalla ei ollut montaakaan juoksijaa, mutta already-graduated -juoksijoita oli enenmmänkin, ja juoksin sitten koko 8,5 mailin lenkin heidän kanssaan. Tänään sain myös tietää toisen tosiasian maastojuoksuun liittyen, eli sen että ennen South Lyonin ja Eastin yhdistelmänä pyörinyt maastojuoksujoukku tullaan jakamaan, ei sillä että se varsinaisesti minua enään koskettaisi, mutta tuntuu pahalta muun joukkueen puolesta. Coach Dave jatkaa minun kouluni valmentajana, in case you were wondering.

Koripallon saralla menee ihan mahtavasti, pelattiin juuri eilen 7 10 minuutin mittaista harjoitusottelua Kennedyä (toinen koulu) vastaan ja hävittiin varmaankin joka ainoa. Itse opin koko ajan lisää. Ja valmentajakin on edistynyt elämässään ja sai lähetettyä meille koko tammikuun harjoitusaikataulun, kun tähän asti ollaan aina saatu edellisenä iltana tietää seuraavan viikon treeneistä. Maanantaina pelattiin alumni game eli kaikki entiset pelaajat tuli pelaamaan meitä vastaan. Oli ihan hauskaa mutta peli oli jonkun verran väkivaltaisempaa kuin keskivertotuomari ehkä sallisi, koska kaikki tunsivat toisensa.

Ja mitä muuta? Olen jopa nukkunut muutamana aamuna yli kahdeksaan, mikä on harvinaista, koska normaalina viikonloppuna kouluaikana olen hereillä jo kuuden jälkeen, koska koulurytmi. Sunnuntaiaamu oli extreme case, ja heräsin vasta 11:20, mikä oli hyvin hämmentävää. Ja aivan, puhutaan nyt sitten vielä säästä sen verran, että ehkä tännekin se talvi vielä tulee, tänään on jopa pakkaspäivä ja taisipa olla eilenkin, sen verran kylmä oli kun kävelin ystäväni Julien luokse. Leikimme Legoilla koska ultimate tylsyys ja oli aika nostalginen fiilis. Tulipahan todistettua, etten ole liian vanha leikkimään legoilla.

Tänään on uusivuosi. Pitkän harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä vuosi lienee minulle keskimääräistä vuotta 7 tuntia pidempi. Mutta ei hätää, tilanne tasaantunee ensi vuonna , koska ensi vuosi lienee sitten aikaeron vuoksi 7 tuntia keskimääräistä lyhyempi. En tiedä, kunhan lämpimikseni pohdiskelen. Ilotulitukset eivät taida (onneksi) olla täällä niin iso juttu kun teillä siellä koti-Suomessa, ja tehän olettekin jo vuoden 2015 puolella. Aika jännää.

Erilainen joulunaika.

No empä minä kyllä ihan samanlaista joulua kuin kotona odottanutkaan, mutta hostperheeni suomalaisrt sukujuuret huomioon ottaen olisin ehkä odottanut jotakin suomalaista. (just kidding, kyllä me tehtiin joulutorrtuja ja syötiin jouluaamuna suomalaista -oikeammin ahvenanmaalaista- pannukakkua, jota täällä kutsutaan nimellä banukaku..). Mutta lyhyestä virsi kaunis, vietettyäni 16 samanlaista joulua peräkkäin juuri niinkuin kotona joka joulu, niin vähn koti-ikävääkin pukkasi. Etenkin silloin kun laulettiin kirkossa Christmas Eve Servicessä Silent night eli Jouluyö, juhlayö, ja siinä laulaessani mietiskelin, että aina tähän asti on ollut äiti joulukirkossa vieressä laulamassa. Vähän oli myös 24. päivä aamulla ikävä Teemua koristelemassa kuusta ja minun omaa perinteistä jouluaamun lahjojenjakoa, kun kaikki mun hostperheeni jäsenet oli tekemässä viime hetken jouluostoksia ja minä olin yksin kotona.

Täällähän tosiaan joulua vietetään pääasiallisesti 25. päivä. 24. päivä iltakirkon jälkeen jätettiin joulupukille keksejä ja maitoa kuusen viereen pöydälle. Jouluaamuna herättiin ja avattiin lahjoja. Itse yllätyin kovasti, kun joulupukki oli muistanut minuakin, erityisesti tykkäsin tuosta taulusta (kuva alla) ja rannekorusta, jonka sain kotoa vanhemmiltani.

stockings eli joulusukat

lahjoja kuusen alla

25. päivän aikana kaikki hostsisarukseni kävivät kotona, aamulla Patrick ja Matthew tulivat ensimmäisinä, Keith asuu joulunajan kotona, ja Laura ja Kara perheineen olivat kanssamme jouluillallisella, joka ei koostunut kinkusta ja laatikoista kuten kotona, vaan tarjolla oli naudanpaistia, juustoperunoita, vihreitä papuja, maissia, marjoja, salaattia, mozzarellatikkuja ja suklaapiirakkaa. Ruoka oli hyvää, mutta ei siitä oikein joulufiilistä kyllä tullut. (Note: traditionaalisestihan amerikkalaiset syövät jouukalkkunaa, mutta koska Brian ei tykkää kalkkunasta, niin me ei sitä syödä..)

22. päivä oli meillä kotona Maki Holiday Party, josta taisin edellisessä postauksessa mainitakin. Yhteensä meitä oli 'vain' 57 tässä talossa, joka oli kuulemma melko vähän, koska jotkut ei päässeet tulemaan. Tapasin paljon uusia sukulaisia, joita en ollut ennen edes nähnyt ja söin paljon hyvää ruokaa, joka ei ollut millään tavalla jouluista, mutta 'jouluruoka' lienee täällä sinänsä tuntematon käsite. Nimiä en kyllä muista muuta kuin ne neljä, joiden kanssa pääasiassa hengailin koko ajan eli Brendan, Amanda, Ruthie ja Kayla. 

luulee näyttävänsä tältä talolta, jossa asun.

joulutorttuja ja kiss cookies.

Ennen holiday partya leivottiin sitten joululeivonnaisia, I love cooking and baking as some of you might know. Brian ja minä askarreltiin myös piparitalo, mikä oil hauskaa koska tehtiin se yhdessä. Host mom halusi myös välttämättä kokeilla Finnish prum tarts, eli leipoa joulutorttuja, jotka oli kyllä yllättävän hyviä. Eli jotakin suomalaistakin löytyi tästä joulusta, tosin aika nirkoisesti. Toivottavasti Suomessa oli hyvä joulu :) Täällä tosiaan on +14 lämmintä ja aurinko paistaa että melkein kun kesä olis. Joku menny väärin kun Halloweenina satoi lunta ja nyt...

Iloista joulun aikaa!

Iloja ja suruja.

Aluksi täytynee pyytää anteeksi, että on mennyt melkein kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään. Kaksi viikkoa olin vain liian laiska ja kiireinen, mutta viime lauantaina olin jo avaamassa tietokonetta, kun sain kuulla suru-uutisen. Hostäitini isä oli kuollut. Lähdettiin sitten äkkilähdöllä Pohjois-Michiganiin  hostäitini äidin luokse, eikä siinä juuri sitten blogiin kirjoiteltu. Perille saavuttiin sunnuntaina, ja hautajaiset oli eilen. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mukaanlukien sen hostveljeni jota en ollut vielä tavannut, Keithin. Ja koska kaikki sisarukset oli samassa paikassa yhtä aikaa niin hostisäni sanoikin munulle että 'it's your first full Harmon experience.' Keith on siis armeijassa Kaliforniassa, ja tuli nyt sitten jouluksi kotiin. Alunperin hänen piti tulla vasta torstaina, mutta hautajaisten takia saa ilmeisesti lähteä aikaisemmin.

Nyt olen siis kuitenkin jo kotona, tosin oltiin kotona sen verran myöhään, ettei mennä Brianin kanssa tänään kouluun. Huomenna sitten, eikä koulupäiviä nyt muutenkaan ole jäljellä kuin kaksi, koska perjantai on viimeinen koulupäivä ennen lomaa (uskoisin, että näin on myös Suomessa). Meidän piti leipoa joululeivonnaisia sunnuntaina kaikki yhdessä, muttei tietenkään leivottu, kun oltiin reissun päällä. Se siirtyi nyt sitten tälle viikonlopulle. Perjantaina tulevan kylään hostisäni vanhemmat, ja ensi maanantaina on meillä kotona Holiday Party, johon tulevat kaikki hostäitini sukulaiset, joita on paljon. Brianilla on 50 serkkua ja hostäitini vanhemmilla on 103 lastenlasta. ehkeivät ne nyt ihan kaikki tule, mutta suuri osa kuitenkin.

Täällä on siis joulu täydessä vauhdissa, joulukuusi on koristeltu jo parisen viikkoa sitten ja jouluvalot on ollut pihamaalla ainakin kolme viikkoa. Eihän tässä tosiaan ole jouluunkaan enää kuin viikko, ei kyllä yhtään tunnu joululta kun ei ole lunta (pohjoisessa kyllä oli, mutta South Lyonissa ei ole) ja olen missannut itsenäisyyspäivän, kauneimmat joululaulut ja seurakunnan joululaulukierroksen. Mutta kai se siitä sitten, kunhan saadaan brianin kanssa aikaiseksi tehdä piparkakkutalo. Se kun kuuluu viraallisesti jouluun.

Joulukuusen metsästystä

Eikä käsi tärissyt, tässä ei kyllä oo läheskään kaikki jouluvalot

JOulukuusi.

Koripallokausikin on täydessä vauhdissa, treenataan neljästi viikossa ja sitten on kaksi peliä. Olen parissa pelissä päässyt kentällekin, vaikka olenkin aika huono. Annan kuitenkin kaikkeni ja kehityn koko ajan. Joukkue on tosi mukava suurimmalta osin, mutta ei kuitenkaan kovin korkeatasoinen, sillä ollaan voitettu vaan yksi peli (pelattu viisi). Mutta kausi on vasta alussa ja tästä noustaan. Toivottavasti.

Nyt lupaan, että kirjoitan joulun aikana useamman kerran, kun ei tarvitse mennä kouluun. En enää hylkää teitä näin pitkäksi ajaksi. Haleja Suomeen.

Thanksgiving

Nyt voin sitten viraallisesti sanoa että olen viettänyt Thanksgivingin niinkuin se ilmeisesti kuuluu, eli syönyt itseni täyteen kalkkunaa ja perunamuusia (ja vihreitä papuja - rakastan vihreitä papuja, jotka ovat muuten ranskaksi les haricots verts (kyllä, tämä oli fun fact -informaatio)). Jätettäköön kuitenkin mainitsematta, että emme syöneet illallista oikeana päivänä eli torstaina, vaan keskiviikkona, sillä hostisäni oli töissä torstaina. Meillä ei siis ollut koulua tällä viikolla kuin maanantaina ja tiistaina. Aivan, melkein unohdin jälkiruuan, kurpitsapiirakan, joka näin sivumennen sanoen on erinomaisen hyvää, vaikka ehkä kuulostaakin hiukan kummalliselta.

Torstaina kävimme sitten hostisäni työpaikalla, eli paloasemalla toisessa kaupungissa noin puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, tervehtimässä palomiehiä, jotka joutuivat olemaan töissä THanksgivingin. Täällä (en tiedä, miten homma toimii Suomessa) palomiehet ja kaikki siitä ylöpäin kulkevat arvonimet menevät töihin kello 8am ja pääsevät kotiin seuraavana päivänä samaan aikaan. Oltiin asemalla pikku hetki siinä illan suussa ja sitten lähdettiin Black Friday - shoppailemaan siihen aika lähelle kauppakeskukseen, jossa ei vielä siinä kohtaa ollut ihan kauheasti ruuhkaa. Ja kyllä olette oikeassa, tämä tapahtui torstaina, ei perjantaina, kuten voisi olettaa, mutta kaupat on auki koko torstain ja perjantain välisen yön ihan vaan koska joulusesonki alkaa. Ei kuitenkaan oltu koko yötä, vaan tultiin kotiin nukkumaaan ja seuraavana aamuna lähdettiin, hostisän tultua kotiin, uudelle kierrokselle. Sitten Brian meni johonkin maastojuoksujuttuun vähäksi aikaa ja minä chillailin kotona kun hostvanhemmat lähtivät vielä ulos illaksi.

Ja mitäs tossa viikolla nyt sitten tapahtui? Tuskin mitään kovin kummallista, kun en muista. Paitsi että leivoin korvapuusteja koska olin yksin kotona enkä halunnut nukkua, koska ulkona tuuli. On muuten pelottavaa, kun on yksin ja tuuli narisuttelee taloa ja suoraan sanottuna tuntuu siltä, että talo hajoaa ihan justiinsa. Toinen päivän nice-to-know tieto on muuten se, että täällä talot rakennetaan niin, että kadulle näkyvä julkisivu on mahdollisimman nätti ja sitten kaikki talot on takapihan puolelta rumia ihan pliisuja ja käytännössä kopioita toisistaan. Kerrotaan nyt sitten vielä sekin, että taloissa on täällä kokolattiamatot, joiden imuroiminen on suurinpiirtein yhtä hauskaa kuin vessa peseminen, joka suoritetaan joka lauantai (kyllä, tänään on lauantai). 

Tuntuu hassulta, että joululomaan on oikeasti vain kolme viikkoa ja niin vain alkaa vaihtovuoden puolivälikin kolkutella ovella. Hui. En siis sano, etten tahdo palata kotiin, sillä kun aika on niin luulempa tulevani kotiin mielellänikin, mutta on se kumma kun päivät vaan seuraavat toisiaan ja aika kuluu kuin siivillä. 

Toivottavasti selvisitte tästä kuvattomasta ja kuollettavan tylsästä ajatusoksennuksesta, jonka pilkutus ei oo kohdillansa ja joka ei suurimmalta osalta tee minkäänlaista järkeä..

Terveiset Suomeen.

(Ei otsikkoa)

Jottei elämä olisi turhan yksinkertaista niin maanantai-illan harjoituksissa sain sitten kuulla, että yksi tytöistä on päättänyt, ettei tahdokaan olla koripallojoukkueessa, mikä tarkoitti siis suomeksi, että minulle on paikka! Eli nyt on olemassa mahdollisuus, että saatan jopa jossakin pelissä päästä kääntymään kentällä (so happy). Näin ensimmäisen treeniviikon jälkeen olen jo nyt tosi iloinen, että pääsin joukkueseen, sillä kaikki on tosi kannustavia, vaikken minä todellakaan kovin hyvä koripallossa ole. Joka päivä oppii uutta kuitenkin.

Jokatapauksessa palatakseni noin yleisellä tasolla elämääni täällä Yhdysvalloissa kerrottakoon, että tosiaan olin siellä XC banquetissa viime sunnuntai-iltana. Se oli noin puolen tunnin ajomatkan päässä South Lyonista yhdessä ravintolassa erillisessä tilassa, jossa oli vain joukkue ja vanhemmat/sukulaiset, jotka olivat tulleet katsomaan. Syötiin ruokaa (joka oli muuten aika pahaa, ollakseni rehellinen, tai lähinnä aika mautonta) ja kuunneltiin puheita, joita erinäiset henkilöt pitivät enemmän tai vähemmän mielellään tai velvollisuudesta. Sitten meidät kaikki juoksijat palkittiin, itse sain varsity letterin ja iron horsen (kuvassa) juostuani kaikki kilpailut alusta loppuun varsityssä, scholar athlete -mitalin koulumenestyksestä kauden aikana, commitment to excellence -plaketin käytyäni kaikissa harjoituksissa ja kisoissa ja mitalin Mackinac Islandin ympärijuoksemisesta.

Lisäksi jokainen Senior sai viltin ja pienen muistopullon, joka oli siis Junioreiden suunnittelema lahja Senioreille. Pullo (kuvassa) sisälsi multaa kotiratamme Island laken kamalimmasta ylämäestä, jota kaikki vihaavat, kiven samalta radalta ja spiken, joka on siis ikäänkuin nastarin (#vainsuunnistusjutut) nasta. Mielestäni toi oli kyllä tosi kiva idea, ja se viltti on ihana ja lämmin.

Siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli täällä on LUNTA ja KYLMÄ. Yleensä lunta ei vielä tähän aikaan vuodesta ole ja viikonloppuna se todennäköisesti sulaakin pois, mutta silti, juuri tällä hetkellä kun katson ikkunasta ulos näen valkean peitteen maan päällä ja lämpötila on jossakin 25°F (-4°C) kieppeillä.

Aamulla kouluun lähdettäessä lasiovi (=ovi ulko-oven ulkopuolella, jotta ulko-ovea voi pitää kesällä auki eikä sisälle tule mitään ylimääräistä) on jäässä. Myös auton tuulilasi on jäässä, mikäli se ei ole ollut tallissa, mikä tarkoittaa lisäminuutteja lähtemiseen, joka usein on muutenkin aika hidasta. Täällä ei autoissa ole talvirenkaita, joten teillä kulkeminen oli aika pelottavaa, kun tuntui että auto koko ajan sutii johonkin suuntaan. Brian vaikutti kuitenkin aika varmalta, ja kun olimme eilen jakamassa jotakin mainoksia postilaatikoihin, niin kyllä se aika hyvin osasi parkkeerata auton niin lähelle postilaatikoita, että sain ikkunasta laitettua mainokset laatikkoon.

Tiistaina vietin erinomaisen Governmentin tunnin väitellen Mr. Simovskin kanssa siitä, kuuluuko Suomi Skandinaviaan vai ei. Kyllä olen sitä mieltä, ettei kuulu, mutta kyllähän minä silti ihmisten mielestä näytän skandinaaviselta, vaikken Skandinaviasta olekaan. Mutta ei Mr. Simovskikaan näytä makedonialaiselta, vaikka Makedoniasta onkin. JOka tapuksessa hän googletti Suomen, eikä siltikään myöntänyt, ettei Suomi ole Skandinaviaa. Löysin kuvan (alla), joka selittää maantiedon. Näille kyllä täällä opetetaan Skandinavia yhtenä könttinä, ja muutenkin Euroopan maantieto ontuu ja pahasti, mikä tuntuu vähän hassulta, kun itsehän muistan edelleen Väli-Amerikan pikkuvaltiot ulkoa, koska ne piti opetella kahdeksannella (?) luokalla. Ai niin - eihän nää täällä edes tiedä, mikä noista on SUomen lippu.

ENsi viikolla on THanksgiving, eli koulua on vain kahtena päivänä. Aamen. Tästä sitten alkaa viraallisesti Holiday season ja koko keväänkin ajan on lomia aina muutaman viikon välein, eli aika alkaa kulua kuin siivillä (kuulemma). Itse olen vähän skeptinen sen sihteen, että koulu menisi muka nopeasti, mutta odotan kyllä innolla elämäni ensimmäistä kalkkunajuhlaa ja myös joulua.

Eipä muuta täällä erää. Paitsi että tänään loppui toinen Marking period koulussa eli kolmasosa kouluvuodesta on takana, mikä tuntuu aika hurjalta.

100 päivää.

Terve taas. Paljon on tapahtunut näinä kahtena viikkona, joina en ole mitään kirjoittanut. Kyse ei siis ole siitä, että ei olisi mitään kirjoitettavaa, vaan siitä, ettei oikeastaan ole aikaa kirjoittaa tai edes avata tietokonetta. Kaiken tämän ohella skpetin viime viikolla Suomeen pariinkin otteeseen, joten tuntui siltä, ettei sen lisäksi jaksa enää blogia kirjoittaa. Nyt kuitenkin palaan normaaliin päiväjärjestykseen.

Tärkeimmät ensin. Ulkona on nyt virallisesti kylmä = lämpötila on alle 32°F eli nolla celsiusta. Lisäksi maahan leijailee hiljalleen lumihiutaleita, ja jonkin verran oli lunta maassa tänä aamuna kun lähdin aamulenkille. Tosin auringon paistaessa se sulaa pikkuhiljaa, mutta ensi yönä pitäisi taas tulla hiukan lisää lunta, joten ehkäpä se maa tuosta muuttuu pysyvämminkin valkoiseksi. Ainakaan ei vettä pitäisi lähipäivinä sataa, mikä on hyvä alku noin lumen pysymistä ajatellen.

Tällä viikolla oli tryoutit koripallojoukkueeseen. Minun piti seniorina (12. vuosikurssin opiskelijana, ei vanhuksena) yrittää varsityjoukkueeseen, kun en saa ikäni puolest pelata jv:ssä. Pelaavaan kokoonpanoon en päässyt, mutta voin silti käydä harjoituksissa ja auttaa valmentajaa kirjanpidossa pelireissuilla, joten olen ihan iloinen. Ja jos tästä kehityn ja joku päättää, ettei tahdokkaan olla joukkueessa, niin saatan päästä joukkueeseen. Ehkä. Mutta joka tapauksessa harjoituksissa käyminen lienee parempi vaihtoehto, kun istua kotona.

Asiasta kukkaruukkuun, oltiin viime viikonloppuna (perjantaina itse asiassa) Frankenmuthissa, noin tunnin ajomatkan päässä South Lyonista, käymässä maailman suurimmassa joulukaupassa, joka on auki 361 päivää vuodessa. En sitten tiedä, kuka mahdollisesti tahtoo tehdä jouluostoksensa kesäkuussa, mutta ehkä siihenkin kategoriaan riittää ihmisiä. Frankenmuth sinällänsä oli kaunis, pieni saksalainen kaupunki (anteeksi huono kuva, mutta käytiin vaan kääntymässä, ei niinkään vietetty aikaa siellä), jossa rakennukset on traditionaalisia Baijerilaisia ja jossa on ilmeisesti maailma suurimmat Oktoberfest-juhlat Münchenin ulkopuolella.

Frankenmuth

Joulushoppailun jälkeen käytiin syömässä 'perinteisessä amerikkalaisessa ravintolassa' eli annoskoot oli aika huikeita, mutta ruoka oli kyllä ihan hyvää. Itse söin sienillä ja Swiss cheesellä täytetyn hampurilaisen, joka oli kyllä hyvää. Jälkiruuaksi otettiin sitten yksi annos strawberry shortcakea, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä koko oli aika massiivinen. Mutta jäätelö oli hyvää.

Laitoin sitten silmät juuri sopivasti kiinni.

VIime viikonloppuna oli myös kirkossa. Tällä kertaa kirkko oli kuitenkin pienen seurkunnan jumalanpalvelus yhden High Schoolin auditoriossa. Se oli erilainen kokemus, mutta positiivinen sellainen. Itse jumalanpalveluksen jälkeen yksi nainen tuli kysymään, että mistä olen kotoisin ja kun vastasin, että Suomesta niin hän innostui selittämään kuinka seurakunnan bändin basisti käy jossakin Euroopassa tulkkina ja se saattaa olla Suomessa ja että hän varmasti ymmärtää minua ja että tuo vanha nainen tahtoo ehdottomasti esitellä minut hänelle. En kyllä koskaan basistia tavannut, mutta tuo nainen kertoi, että basisti oli sanonut että näytän kuulemma skandinaaviselta. Väärin meni, Suomihan ei tosiaan kuulu Skandinaviaan, vaikkeivat nämä ihmiset sitä täällä kyllä ymmärrä. On se tosin lähempänä totuutta kuin Sveitsi, Espanja tai Saksa, koska niihinkin maihin on Suomea yritetty kovasti sijoittaa.

Huomenna maastojuoksukausi päättyy viraallisesti ja meillä on banquet eli saadaan kaikki palkinnot ja sitten joudun sanomaan heipat suurelle osalle niistää ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt viimeisen kolme kuukautta. He käyvät toista koulua, enkä enää välttämättä tapaa heitä, jos nyt en sattumalta pelaa heitä vastaan tai jotakin. Aika haikeat fiilikset. Vähän niinkuin tein asioita viimeistä kertaa ennen kuin lähdin Suomesta vuodeksi, niin nyt näen viimeistä kertaa joitakin ihmisiä täällä. Paitsi että aika on mahdollisesti koko loppuelämä.


#eimullamuuta, toivottavasti Suomessa menee hyvin.

Halloweenia ja muita juttuja.

Kyllä, eilen vietin elämäni ensimmäisen oikean Halloweenin kaikella kunnoituksella niitä koulun yhteiskoulun Halloween-naamiaisia ja -aktiviteettejä kohtaan. Tosiasia vaan on että Halloween ei kuulu Suomeen tai suomalaiseen perinteeseen. Ja sen muuttaminen vie kauan, sillä siinä missä siellä ehkä noin puolet yhteiskoulun oppilaista pukeutuu halloweenina kouluun, täällä ikuisetkin pukeutuvat enemmän tai vähemmän koko päiväksi ja koristelevat talonsa ja kotipihansa trick-or-treat-kierrosta varten, jotta pienet (ja vähän isommatkin) lapset pääsevät tunnelmaan kiertäessään ympäri ( sublivision= ) lähiötä(?). Koulussakin ainakin 2/3 oppilaista oli Halloween tunnelmissa, tosin ensimmäisellä tunnilla olin aika pitkälti ainoa. Tilanne kuitenkin parani päivän mittaan. Mulla tunneilla oli jo muitakin asuja nähtävissä.

Ja kyllä, minäkin sain uuden rastin ruutuun to-do-listalle kun kävin naapurini ja ystäväni Natalien kanssa trick-or-treat kierroksella. Oli kyllä kivaa, mutta TODELLA kylmä. Yleensä täällä ei lunta näy ennen Thanksgivingiä (onko ton käännös kiitospäivä?) mutta eilen sitten säänherra muisti Halloweenin juhlintaa LUMISATEELLA ja järkyttävällä tuulella. Lunta ei kyllä maahan jäänyt, mutta tänäänkin tuulee ihan kunnolla. Ilalla käytiin vielä Brianin kanssa katsomassa yhtä taloa, jonka pihalla koristevalot (=jouluvalot Halloweenteemalla) on synkronoitu vilkkumaan tietyn radiomusiikin tahtiin. Sekin oli hieno, mutta en kyllä haluaisi asua naapurissa, sen verran kirkkaita valoja olivat. Ai niin - tietenkin koverrettiin kurpitsoja, tällä kertaa ihan täysikokoisia ja se otti sitten jonkin verran aikaa, mutta nyt on Liisa ihmemaassa-irvikissan näköinen kurpitsalyhty pihamaalla. Oon siitä aika ylpeä. Me myös paahdettiin kurpitsojen siemenet uunissa ja ne on kyllä yllättävän hyviä, vaikka niiden kaivaminen kurpitsojen sisältä onkin aika ällöä.

Kuvassa oleva henkilö on Brian, just so you know. Eilen oltiin Brianin kanssa juoksemassa, ensimmäinen lenkki ilman että kukaan kertoo, mitä pitää tehdä, kuinka nopeasti ja kuinka pitkälle. Juostiin melkein tunti yhdessä state parkissa, eli osavaltion ylläpitämässä urheilupuistossa kaikenlaisilla pikkupoluilla ja nautin kyllä joka hetkestä. Brian oli tosi kiinnostunut suunnistuksesta ja yritin siinä sitten selittää kartan värejä ja kaikkea muuta. Sitten keskityttiin valittamaan englannin opettajasta, joka on meidän molempien least favorite teacher. Oon tosi iloinen että tullaan Brianin kanssa hyvin toimeen, koska kyllä olisi elämä yksinäistä muuten.

Tuntuu tosi hassulta että oon ollut täällä jo melkein kolme kuukautta. Mutta toisaalta niinkuin Briankin sanoi, tuntuis hassulta, jos en olisi täällä, koska oon niin tottunut South Lyoniin jo. Ja kouluunkin, löydänhän mä jo luokasta toiseen ilman karttaa. Mutta kyllä silti joka päivä oppii jotain uutta, esimerkiksi uusia sanoja. Oon kyllä tottunut englannin kieleen tosi hyvin, enkä oikeastaan enää kaipaa suomen kieltä niin paljoa. Ja kyllä kun taas joku päivä toivottavasti Skypetän Suomeen niin voi olla että täytyy hieman sanoja haeskella. Koska en enää edes ajattele suomeksi, vaan nopeutan prosessia miettimällä asiat englanniksi, jos vaan suinkin kykenen.

Lähetin muuten Suomeen isänpäivälahjan iskälle. Unohdin laittaa kortin siihen pakettiin, mutta tiedätte sitten kun se tulee, että se on isänpäivälahja.. :)

Eipä mulla muuta, toivottavasti teillä menee hyvin nyt, kun Suomen ensimmäinen ebolakaan ei ollut ebola. Ja Tapparallakin menee hyvin Liigassa. Nämä kaksi asiaa tiedän Suomesta..

The End of XC

Heissan taas. En tiedä mihin aika oikein menee, mutta nyt on tullut se aika vuodesta, kun on aika sanoa pikkuhiljaa hyvästit syysurheilulajeille ja siirtyä talvilajeihin, kuten koripalloon. Ja kyllä, tämä siis tarkoittaa sitä, että maasjuoksukausi on ohitse, etenkin nyt kun vahvasti vaikuttaa siltä, ettei kukaan South Lyonista juossut tarpeeksi nopeasti päästäkseen osavaltionmestaruuskisoihin. Omalta osaltani kausi siis päättyi perjantaina ⎯ ei ehkä niin kovin hohdokkaaseen suoritukseen mutta päätyi kumminkin ⎯ Regionalsiin Uncle John's Cider Millille, joka siis sijaitsee puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Tällä kertaa matkattiin poikien kanssa yhteisellä bussilla, koska mukana ei ollut kaikki tytöt tai pojat; ainoastaan SLHS varsity eli 7 nopeinta.

Kyllä enemmän vähemmän kaikki itki kisan jälkeen ja kuva on sen mukainen

Oltiin niitten kuuluisien maissipeltojen keskellä.

 Rata oli kamala. Siitä ei kukaan tykännyt. Tosin kun ennen kisaa käveltiin se läpi niin se vaikutti ihan hauskalta. Mutta kävelyvauhtiinhan eivät 90° kulmat juuri vaikuta. Mutta kun juokset käytännössä niin kovaa kuin jaksat 105 muun juoksijan kanssa ja joudut tekemään 90° kulman 21 kertaa se jonkun verran hidastaa. Uskokaa pois. Paikkana se Cider Mill tosin oli ihan hauska, vaikkei meillä ollutkaan juuri aikaa käydä esimerkiksi lahjatavarakaupassa. Mutta saatinpahan ilmaisia donitseja kisan jälkeen.

Eilen olin sitten iltasella Yfun Halloweenpartyissa Royal Oakissa, joka on noin 45 minuutin ajomatkan päässä South Lyonista. Tapasin jälleen uusia ihmisä eri maista ja maanosista, jopa yhden Suomesta, mutta yhtään sanaa suomen kieltä ei kyllä vaihdettu. Olisipa tuntunut oudolta vaan yht'äkkiä alkaa keskustelemaan suomeksi, vaikka tanskan puhuminen ei vaikuttanut tanskalaisille vaihtareille olevan mikään suuri ongelma. Joka tapauksessa opin heittämään jenkkifutista ja kovertamaan kurpitsalyhdyn, mikä oli yllättävän helppoa ja tosi hauskaa! Oon niin ylpeä mun ensimmäisestä carved pumpkinista, että pakko on laittaa kuva vielä tännekin.. Lisänä vielä eilinen pukuni, joka oli hiukan kiireessä keksitty, kun ei ollut aikaa juuri laittautua.. Hostsiskon lapset oli kylässä ja pikku-Jack halusi välttämättä leikkiä leluautoilla mun kanssa.

Bat(wo)man is ready for Halloween

It's smiling!

Tässä kaikki tällä erää, Auf Wiedersehen!

Random moments.

Terve taas. Täällä minä edelleen olen. Ei, en ole kuollut ebolaan, vaikka se onkin polttava puheenaihe. Mutta kyllä meni taas yksi kaksi viikkoa ilman että ehdin kirjoittaa sanaakaan. Tai en tiedä oliko  niinkään kiinni ehtimisestä, mutta viitsimisestä ja yleisestä jaksamisesta. Olen kovin väsynyt koko ajan, koska nukun syystä tai toisesta huonosti nykyään, eikä asioita ainakaan auta se, että aamut ovat pimeitä, silloin kun pitäsi nousta ylös on vielä ainakin tunti siihen että aurinko nousee.

Kuitenkin pimeys tuo mukanaan myös kaikenlaista mukavaa kuten syksyn. Ja ruskan. Ruska on täällä tosi kaunis, vaikka tiedänhän minä, että suomalaisena minun ei pitäisi ruskaa ihmetellä. Jotenkin siihen ei vain Suomessa kiinnitä lainkaan huomiota, mutta täällä vaahterat ja muut lehtipuut saa syksyn näyttämään tosi kauniilta ja värikkäältä. Ilmakin alkaa pikkuhiljaa kylmetä. Siellä Suomessahan tosiaan sataa jo lunta, mutta täällä vasta päästään eroon kesästä.

 Maastojuoksukausikin alkaa pikkuhiljaa (viimeinkin) lähestyä loppuaan. Ei sillä, kyllä mä maastojuoksusta tykkään ja erityisesti meidän joukkue on ihan huippu (ihmiset on huippuja, taso ei ehkä niinkään). En tiedä, mitä teen kun en noita maastojuokijoita juurikaan näe harjoitusten ulkopuolella ja ne on kyllä kaikki niin kivoja, tulee ikävä. Tosin sittenhän alkaa tuo koripallo, jota kyllä odotan innolla sitäkin!
Nyt täytyy vaan saada jalat kuntoon, kun kaikenlaista särkyä ja kolotusta on tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin lääkäri määrää.Suurin osa ongelmista on kuitenkin rasitusperäisiä, eli helpottanevat kunhan tämä säännöllinen maastojuoksu loppuu, ja saa taas juosta enemmän omaan tahtiin eikä tarvitse aina vääntää täysillä.

Nyt lyö pahasti tyhjää. En saa sanoja kijoitettua paperille (tietokoneelle) eikä nyt oikein ajatuskaan rullaa. Mutta se minun piti nyt ainakin tuohon otsikkoon viitaten sanoa, että hämmennyin kovasti viime viikon lauantaina, kun istuin olohuoneen sohvalla hostmomin ja Brianin syödessä myöhäistä aamiaista (minä heräsin siinä viiden jälkeen enkä saanut enää unta) ja kuulin etuoven aukeavan. Tässä talossa ei suoraan olohuoneesta näe etuovelle eikä keittiöstä liioin joten oltiin kaikki hyvin hämmentyneitä, koska ei odotettu vieraita. Sitten sellainen parikymppinen random jätkä vaan astelee olohuoneeseen ja näkee mut, tulee halamaan ja sanoo: "you must be Maiju, nice to meet you." VÄhän hämmensi siinä kohtaa. Hetken päästä kävi ilmi että hän on toiseksi nuorin hostsisarukseni Matt, joka on armeijan palveluksessa ja oli päässyt lomille viikonlopuksi ja lentänyt Michiganiin tapaamaan tyttöystäväänsä ja tuli vaan tekemään yllätysvisiitin meillekin. Ihan mukavaahan se oli, mutta kyllä hämmensi. note: Brian ja Matt eivät juurikaan muistuta toisiaan ulkonäkönsä puolesta.

Veikkaampa, että siinä tulivat tärkeimmät asiat mainittua. Oletan, että teitä ei juuri kiinnosta, kuika paljon ja mitä kotitöitä olen tehnyt tai kuinka paljon aikaa kulutan päivittäin kotiläksyihin (paljon). Koulussa menee vahvasti, mistään en mitään ymmärrä mutta silti saan hyviä arvosanoja (ehkä mulla on vaan hyvä tuuri monivalinnoissa). Mitään kovin kummallista ei ole tapahtunut, mutta odotan innolla Yfun Halloween-juhlia ensi lauantaina ja Halloweenia seuraavan viikon perjantaina. Kaikki on ihan hämmästyneitä, kun kerron, ettei Suomessa oikeasti vietetä Halloweenia, ja kaikki on ihan Halloweeneissa jo nyt, vaikka siihen on oikeastaan vielä kaksi viikkoa. En malta odottaa että pääsen kovertamaan(?) kurpitsoja!

Haleja sinne Suomeen!

Kadonnutta Suomea etsimässä.

Empä kyllä nyt muista, mitä kirjoitin viikko sitten, mutta kertailen nyt vähän, mitä viikon aikana on tapahtunut ennen kuin oma pehmoinen peti kutsuu..

Viikolla nyt ei varsinasesti tapahtunut mitään kovinkaan kummallista, paitsi että kärsin pienoissydäkohtauksen kun Governmentintunnin puolivälissä perjantaina opettajalle soitettiin ja minut pyydettiin kansliaan (mikä on harvemmin hyvä merkki). Kansliassa minulle kuitenkin kerrottiin, että olen saanut rehtorilta luvan siirtyä Algebra 2:sta astetta korkeampaan matematiikkaan eli Pre-Calculukseen, joka onkin jo nyt kahden oppitunnin jälkeen osoittautunut enemmän haastavaksi ja enemmän mielenkiintoiseksi.

Viikonloppu olikin sitten ikimuistoinen. Maastojuoksujoukkue teki vuosittaisen matkansa U.P:lle eli Pohjois-Michiganiin. Joukkueen keskuudessa sitä kutsuttiin nimellä SOO, minkä alkuperästä en ihan saanut selvyyttä. Joka tapauksessa oli ihan mahtava reissu erinomaisessa seurassa.

Sault Sainte Mariessa oli molemmat liput salossa, koska oltiin ihan rajalla.

Matka alkoi perjantaina heti koulun jälkeen. Ensimmäisenä bussissa vaihdettiin Goodie Bagit, eli pienet lahjapussukat etukäteen arvotulle salaiselle ystävälle. Tyypillisesti ne sisältävät karkkia ja ehkä jotakin suolaista naposteltavaa sekä joku pieni yllätys. Itse neuloin lapaset Lealle, ja hän piti niistä kovasti. Perjantaina Istuttiin bussissa melkein kuusi tuntia, välillä pysähdyttiin pienelle lenkille ja syömään Gaylordissa. Vettä tuli kuin juuri sieltä, ja sateesta muodostuikin viikon johtava teeema, sillä joka päivä taivas muisti meitä kaatamalla vettä niskaamme kuin saavista.

Yritettiin kuvata mutaa, mutta se ei oikein näy..

Maisemia

ihankuin Suomessa! 

Kelpasi tällä radalla maisemien puolesta juosta!

Lauantaina suunnattiin sitten vielä pari tuntia pohjoiseen Mackinaw Citystä, eli siitä kauoungista, jossa yövyimme molemmat yöt. Paikan nimi oli Sault Sainte Marie ja kilpailu oli nimeltään Elks Invitational. Kilpailupaikka oli kuvankaunis ja oikeastaan muistutti suuressa määrin Suomea, mikä sai minut tuntemaan melkoista koti-ikävää, mutta onneksi oli kaikki ne ihanat maastojuoksuihmiset ympärillä. Oma juoksu nyt ei mutaisissa ja sateisissa olosuhteissa oikein kulkenut. Loppusijoitus oli 18, mutta kaukana South Lyonin nopeimmista. Jalkani on edelleen kipeä, mikä olennaisesti luonnollisestikin vaikuttaa juoksemiseen. Tänään tosin juoksu kulki paremmin, mutta huomenna menen Trainerin puheille ja luultavasti joudun lepuuttamaan muutaman päivän, ei sillä että jalkani siitä paranisi.

Mackinaw Bridge - ainut paikka jossa voit ajaa autolla niemeltä toiselle Michiganissa.

Kyllä, se on järvi.

Mackinac Island - ei autoja, vain hevoskärryjä

Sunnuntaina oltiin sitten Mackinac Islandilla, joka on pieni saari Makinaw Cityn edustalla Lake Huronissa. Saari on tunnettu turistikohde, sillä sillä ei ole ainuttakaan autoa; vain hevoskärryjä. Rakennuksetkin on vähän vanhanaikaisia, mutta tosi kauniita. Asukkaita saarella on suunnilleen 500. Maastojuoksujoukkue juoksi saaren ympäri (8 mailia) ja jokainen, joka teki sen pysähtymättä tulee saamaan lähitulevaisuudessa mitalin. Itse siis myöskin kuulun tähän ryhmään. Toinen asia, josta Mackinac Islan on tunnettu on Mackinac Fudge, eli toffee, jota ostetaan suurina viipaleina (7 dollaria/kpl) ja joka on tosi makeaa, mutta ainakin kirsikan ja suklaanmakuinen oli tosi hyvää. Sunnuntaina paluumatkalla bussissa jokainen söikin sitten toffeeta uusi huppari tai collegepaita päällään, sillä olimme melkein pakotetut ostamaan jotakin lämmintä päällepantavaa, kun kaikki tavarat olivat läpimärkiä kaatosateen ja saarelle kulkevan lautan jäljiltä. Eipä silti, itse löysin kivan hupparin, joka kertoo suurten järvien nimet.

Tänään oli Homecoming meet ja Senior night, koska tänään oli kauden viimeinen Dual meet, eli kahden joukkueen välinen kilpailu. South Lyon kohtasi South Lyon Eastin kotiradallamme Island lakella. Toisin sanoen siis juoksimme kavereitamme vastaan, sillä SL ja East harjoittelevat yhdessä. Kisan jälkeen Coach Dave piti jokaiselle Seniorille pienen puheen ja meidät kukitettiin. Minä sain kuulla olevani koko joukkueen 'Favorite Finn' ja tehneeni suuren vaikutuksen motivaatiollani ja nopeudellani heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ja koko hommahan pättyi tietysti  Apple Cideriin ja donitseihin. Vanhemmat olivat myös tehneet jokaiselle joukkueen jäsenelle oman Homecoming signin, eli kyltin, jossa oli kuvia ja tekstejä ja myös minun hostvanhempani olivat tehneet minulle kyltin. Rata, jota juoksimme oli reunustettu kylteillä, joita oli melko paljon, sillä poikienkin homecoming meet oli tänään samassa paikassa. Tämä oli minulle yllätys, mutta mielestäni aika hauska idea..

Homecoming signs

Pitäisi varmaan kirjoittaa useammin niin ei olisi kauheasti asiaa aina kerralla.

Kiireisen elämän keskeltä.

Kyllä nyt on Homecoming takana ja Soo eli XC:n Mackinac Island trip edessä. Ja tekemistä tuntuu olevan joka päivä aina vaan enemmän kun edellisenä päivänä.

Viime viikonloppuna oli siis Homecoming. Perjantai-iltana olin katsomassa jenkkifutispeliä ystäväni Julien ja hänen ystäviensä kanssa. South Lyon voitti. Puoliajalla eli toisen neljänneksen jälkeen esiteltiin ensin Homecoming Court eli jokaiselta vuosikurssilta valittu prinsessa ja prinssi ja lopulta kruunattiin Senior King and Queen. Nämä olivat siis äänestyksen tulosta, eivät yksittäisten ihmisten päätöksiä.

Oikeastaan Freshman, Sophomore ja Junior prinssi ja prinsessa julkistettiin jo aiemmin viikolla ja esiteltiin ensimmäisen kerran perjantaina päivällä assemblyssä (jonka suomenkielisestä nimestä en aio edes heittää arvausta). Assembly oli kuitenkin sellainen yleinen sekoilu, jossa koko koulu kerääntyi Main Gymiin vuosikursseittain ja sitten pompon- ja cheerleadertytöt esiintyivät ja urheilujoukkueiden kapteenit esiteltiin jne. Yllätyksenä jenkkifutisjoukkueen valmentaja sai jonkun 'viikon valmentaja' -palkinnon, jonka luovutti Detroit Lionsin (joka on siis jenkkifutisjoukkue) maskotti (jonka nimeä en enää muista).

SENIORS

Meidän koulun maskotti. Leijona on yllättävä valinta, kun miettii, että kaupungin nimi äännetään niinkuin  Lion.

Cheerleaderit olivat saaneet futispojatkin mukaan stuntteihin - oli aika hienon näköistä!

Lauantaina ennen tansseja oli sitten XC Meet, mikä ei varmasti enää tässä kohtaa yllätä ketään. Täällä kertaa suuntana oli Centerline Invitational juuri Detroitin ulkopuolella. Nämä kisat menikin hyvin Hyvin tasaisella radalla High Schoolin pihassa. Loppusijoitus oli 5. ja meidän joukkue voitti joukkuekilpailun. Cross countryssä säännöt menee siis niin että juokset niin kovaa kuin jaksat ja saat sijoituksesi perusteella joukkueellesi pisteitä. Mitä vähemmän pisteitä, sitä parempi sjoitus tai jotain, en oo itsekään ihan selvillä..

Voittajafiilis.

Joku äideistä on ottanut asiakseen laittaa jokaisen SLHS:n juoksijan kaapinoveen tsemppijulisteen aina ennen meetiä :)

 Lauantai-iltana oli sitten Homecoming Dance, eli käytiin Connorin (joka siis on se poika Governmentin luokaltani) kanssa syömässä ja sitten mentiin yhdessä Homecomingiin, joka siis pidettiin koululla Commonsissa, mikä tarkoittaa aulaa tai sitä tilaa, jossa syödään peanut butter&jelly -sandwichejä lounaaksi. (Just kidding - en tykkää peanut butterista.) Connor ei kuitenkaan osannut tai halunnut tanssia, joten aika nopeasti oltiin molemmat omien kavereittemme kanssa. Mutta kyllä siellä ihan hauskaa oli. Meininki oli vähän sama kuin KLL:n diskossa, eli ei nyt päätä huimannut (kaikella rakkaudella suunnistajat).

Sunnuntaina käytiin paikallisella festivaalilla, Pumpkinfestilla. Kun kysyin, miksi sitä vietetään, niin sain vastauksen että ihan vaan siksi että voidaan juhlia. Eikai siinä sitten mitään. Kurpitsoja oli paljon ei kokoisia ja näköisiä. Toki oli paljon muutakin, mitä maanviljelijät myi ja söin varmaan elämäni ensimmäisen corn dogin, joka on vähänkuin hotdog, mutta nakin ympärillä on leivän sijasta apistettua maissitaikinaa, joka maistuu aavistuksen makealta ja on tosi, tosi hyvää.

Liikenne oli poikki, koska tämä seisoi suurimmassa risteyksessä,  mitä kaupungista löytyy.

Sellaista tänne South Lyoniiin tällä hetkellä kuuluu. Ai niin - se vielä että opettajat yrittävät koulussa siirtää mut toiselle matematiikankurssille, joka on vaikeampi kuin tämänhetkinen. Tällä hetkellä kuitenkin opo on kapulana rattaissa. Govermentista en vieläkään ymmärrä mitään..

Let's just panic guys

Kerrotaan asiat nopeasti ja tehokkaasti. *kirjoittaa kolme sivua* Hups. *poistaa 3 neljäsosaa* Huokaus. Tätä tää meidän ryhmätyö on ollut ja huomenna pitäs olla valmista. Ei, en mäkään keskustelis muiden ryhmäläisten kanssa. Paitsi että muistan toki korjata sen ulkomalaisen vaihto-oppilaan virheet. Sitä se meidän enkunopiskelu on.

'So are you planning to go to Homecoming?'
'I guess so, if I find some people to go with.'
'Well would you go with me then?'

Ujo nyökkäys. 'Sure.'

Kyllä. Sitä äänekästä ja aksentillista suomalaista vaihto-oppilastakin pyydettiin Homecoming-tansseihin. Ja se sanavalmis suomalainen hämmentyi kovasti. Kysyjä oli se avulias poika Governmentin tunnilta. Ei ollut vaihtoehtoja. Mutta oon oikeestaan tosi iloinen.

Ja niin. Olen viralllisesti injured. Jalkani (etureiden yläosa + reiden sisäosa + polvi ajoittain) on sairas ja se pitää saada kuntoon. Trainer person oli kuitenkin sitä mieltä että jään henkiin. Ja että mahdollisesti myös juoksen lauantaina aamupäivän kilpailun. Siitä olen iloinen, koska tänä aamuna kirjaimellisesti ryömin alas portaita, kun oli 'vähän' lihaskireyttä, vaikka olen kyllä venytellyt kuin hullu, ettei sen puoleen.

Tänään oli harjoitusten (en siis juossut, mutta oli paikalla) jälkeen team bnding, eli mentiin kaikki yhden tytön luokse for tie dye & sundaes. Värjättiin t-paitoja ja syötiin jäätelöä. Oli kivaa.

Tälläinen pikainen tähän väliin. Kello on 8.09 pm ja mun nukkumaanmenoaika ehkä meni jo (itse asettamani). Toinen hups. PS leivon huomenna karjalanpiirakoita.

one hill of a sport

Perjantaina olin tulossa kirjoittamaan tänne, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Onneksi en tullut. Sillä nyt on. Tavallisen kouluviikon (okei, onko mikään täällä tavallista) jälkeen olen nyt siirtynyt vahvasti sairastuvan puolelle. Siis saavuttanut sen rajapyykin, jonka jälkeen voin kutsua itseäni flunssaiseksi. Ääntä ei käytännössä ole (yskiessä kyllä koko naapurusto kuulee) ja nenä on kovasti paljon tukossa. Ja kun sanoin coach Davelle eilen ennen meetiä, etten tiedä, onko minun kannattavaa juosta, hän vain totesi että: 'Everyone is having a little cold.'

Joten eilen sitten juoksin hyvin puolikuntoisena Jefferson-Monroe Inviten, joka oli kyllä ehkä toistaiseksi hauskin kilpailu, jossa olen ollut. Ensinnäkin paikka oli ihan mahtava: Sterling state park aivan Lake Erien (yksi suurista järvistä) rannalla. Maisema oli kyllä niinkuin suurenkin meren rannalla, sillä Suuret järvet ovat todellakin suuria, eli vastarannasta ei kyllä ollut tietoakaan. Tietysti oli ihan kiva sääkin: aurinkoa ja pieni tuulenvire sekä lämpöä aamusella semmoinen 20 astetta.

Rata oli aika tasainen ja kulki ihan rannassa. Paikalla oli paljon väkeä, ja koska rata oli lähes kokonaan yhdellä nurmikentällä, oli kannustus aika huimaa. Oma loppuaikani oli muistaakseni 21.15 ja sijoitus 17. Sain siis toisen varsity cross country -mitalini. So happy. Vähän jäi kuitenkin kaivelemaan, kun East juoksi toisessa kisassa samassa paikassa ja Erin sijoittui 6:nneksi huonommalla ajalla. Hmph, olisin varmaan voittanut sen divisioonan.

Varsity Girls!

Osa tytöistä kävi sitten kisan jälkeen uimassa. Itse päätin olla menemättä, kunhan uitin jalkojani, sillä tosiaan olin ja olen edelleen kipeänä. Taiteellisia valokuvia kyllä sain aalloista..

Cross County. It's one hill of a sport.

Ja vaikka yleensä en tykkää käyttää puuvillat-paitoja enkä näin ollen osta muistopaitoja meeteistä niin tää oli ihan pakollinen. Näillä on paljon kaikenlaisia lausahduksia maastojuoksusta. Mutta tämä oli ehdottomasti paras tähän mennessä (kuva yläpuolella). Muita hyviä on ollut esimerkiksi:

7 days without running makes one weak.

Our sport is your sport's punishment.

The purpose of running is not to win a race. The purpose of running is to test the limits of human heart.

Asiasta kukkaruukkuun ensi viikonloppuna on Homecoming. Mulle ei ole ihan selvinnyt, miksi sitä juhlitaan, mutta se tarkoittaa että perjantai-iltana on jalkapallo- (football, ei soccer) -peli, jota koko koulu menee katsomaan ja lauantai-iltana on sitten Homecoming dance. Lisäksi ensiviikko on pukeutumisteemaviikko, eli huomenna aloitetaan teemailu yöpukuteemalla, mikäli tästä kuntoudun koulukuntoiseksi huomiseen mennessä. Tiistaina jatkuu twinningillä ja keskiviikko on superhero day, torstai class colors (seniors: black) ja perjantaina kannatetaan koulun joukkuetta sini-kultaisilla väreillä.    

Ei mulla kai sitten muuta, pärjäilkää siellä ensilumenne kanssa..